Syksyn tähtihuiskut

Vanha, nimetön, Karjalasta löytynyt reunusasteri (Aster Dumosus-ryhmä) kasvaa matalan tyynymäiseksi ja ehtii kukkaan Suomen oloissakin. 

Asterit viihtyvät aurinkoisella kasvupaikalla, eivätkä ole erityisen tarkkoja maan laadun suhteen. Kuvassa vaaleanpunakukkainen syysasteri Aster novi-belgii ’Herttoniemi’. 

Syksy kiristää jo vauhtiaan ja maalaa maisemaa ruskaisilla väreillä. Pihoilta löytää silti vielä kukkia. Vanhojen astereiden kukkalatvat ovat vasta pääsemässä parhaaseen loistoonsa. Pienet, mutta sinnikkäät, tähtimäiset kukat tuikkivat haravoijan ilona, eivätkä huiskamaiset varret tunnu piittaavan, vaikka sade vihmoo niiden lehtiä ja öinen kosteus muuttuu aamun tunteina hopeanhohtoiseksi kuuraksi.

Juuri pitkään kestävä, tuikkiva kukka on antanut perusteen koko asterisuvun nimeämiseen. Muinaiskreikan sana ”astér” merkitsee tähteä.

Useimmat asterit ovat kasvaneet paikoillaan vuosikymmenien ajan ilman sen suurempaa huolenpitoa. Vanhojen pihojen ja puutarhojen asterit saattavat lähestyä jopa sadan vuoden ikää.

Astereita oli tapana istuttaa puutarhoihin etenkin 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin asterit nousivat Euroopassa suureen suosioon. Siperianasteria ja pajuasteria (Aster sibiricus, A. x salignus), asterin kestäviä luonnonlajeja, on luultavasti kasvatettu suomalaispihoilla jo paljon aiemminkin.

Vanhat maatiaisasterimme ovatkin joukko luonnonlajeja, vanhoja puutarhalajikkeita tai erilaisia risteymiä, sillä asterit risteytyvät helposti keskenään ja tuottavat ympärilleen aina uuden perimän omaavia siementaimia. Yhteistä niille on pitkänhuiskea olemus ja elo–lokakuulle osuva kukinta, joka värjää varsien latvat harmaanvalkeisiin, haalean sinisiin tai punertaviin kukkiin.

Maatiaisastereiden ohella puutarhoissa kasvatetaan elokuunastereita (A. amellus) sekä syys- ja reunusastereita (A. novi-belgii, A. Dumosus-ryhmä), jotka tuovat astereiden joukkoon vahvempaa väriloistoa ja ovat mitä mainioimpia syyspihan somistajia.

Elokuunasteri kasvaa vajaan metrin korkuiseksi ja kukkii sinisin tai punertavin kukin heinä–elokuussa. Syysasteri sen sijaan avaa kukkansa vasta syys–lokakuussa. Laji kasvaa noin 1–1,5 metriä korkeaksi, eikä yleensä kaipaa tukemista.

Kukkien väritys vaihtelee valkoisesta laventelinsiniseen, vaaleanpunaiseen tai purppuraan. Osa lajikkeista kukkii yksinkertaisin, osa melko kerrotuin kukinnoin. Reunusasterin lajikkeet puolestaan kasvavat matalan tyynymäisiksi, noin puolen metrin korkuisiksi, ja sopivat nimensä mukaisesti kukkapenkkien ja käytävien reunustoille.

Etenkin Pohjois-Suomessa syys- ja reunusastereiden käyttöä on rajoittanut se, että ne on jalostettu Keski-Euroopan olosuhteisiin. Niinpä osa lajikkeista ei meidän oloissamme ehdi kukkaan ennen talven tuloa. Siksi syys- ja reunusastereita on meillä kasvatettu kausikukkina pallokrysanteemin tavoin. Lajikkeiden suuresta joukosta löytyy kuitenkin Suomeenkin sopivia kantoja, ja siellä, missä eurooppalaiset lajikkeet eivät menesty, voidaan kasvattaa näyttäviä maatiaiskantoja, arvattavasti puutarhalajikkeiden siemenjälkeläisiä nekin.

Astereille valitaan aurinkoinen kasvupaikka sieltä, missä niiden syksyinen kukinta näkyy kauniisti. Asterit viihtyvät multavassa maassa, joka pidättää kosteutta kesän kuumimpaan aikaan. Ne menestyvät myös savimaassa, kunhan juuristo ei altistu seisovalle vedelle. Säännöllinen kasvuston jakaminen keväällä edesauttaa kukintaa ja auttaa torjumaan härmää, joka joskus syksyisin rumentaa astereiden lehtiä ja varsia.

Asterin seuraksi kannattaa valita toinen asteri tai muu syysperenna, joka kykenee kasvullaan kilpailemaan astereiden kanssa. Joillakin lajikkeilla on tapana tuottaa siementaimia. Astereiden rinnalle sopivat myös koristeheinät, keskikokoiset pensaat ja havukasvit.