Yhden uran päätös lähenee
26.1.202201:00
Se oli Vuorelan Heikki, joka ehdotti, että käypä tarjoamassa itseäsi töihin Maaseudun Tulevaisuuteen. Kollega oli lähdössä toiseen lehteen ja konetoimittajan paikka oli tulossa auki.
Elettiin kevättä 1985 ja istuimme lentopallotreenin jälkeen pukuhuoneessa. Mietin ääneen, että tarttis varmaan miettiä töitä.
Olin mielessäni asettanut tarkat kriteerit sille, mitä en ainakaan aio tehdä työkseni. Ensimmäinen oli ehdoton: ei mitään kirjoittamista. Toiseksi: opettajaksi en milloinkaan rupeaisi.
Seuraavana aamuna soitin päätoimittajalle.
Muistan hyvin, kun istuin päätoimittaja Mikko Vesan työhuoneen sohvalla ja Mikko myhäili tuttuun tapaansa pöytänsä takana. Edessä istui täysi noviisi kirjoittajana, mutta niin vain kävi, että Mikko siunasi hatarat suunnitelmani.
Pian olin naimisissa äidinkielenopettajan kanssa. Lehdentekoa ja kouluasioita on setvitty ruokapöydässä. Elämää ei kannata suunnitella kovin tarkkaan etukäteen.
Ei minusta toimittajaa pitänyt tulla, vaan insinööri. Pääsin DI-oppiin Tampereelle, jonne kylän poikia oli mennyt lähes vuosittain opiskelemaan, mutta Lasse-sedän esimerkki vei Viikkiin.
Syksyllä tuli täyteen 36 vuotta Maaseudun Tulevaisuuden toimittajana.
Pari viikkoa sitten lähetin eropaperit päätoimittajalle. Pari valmiiksi kirjoitettua riviä tekstiä, päivämäärä kohdalleen ja nimi alle.
Olo tuntuu ristiriitaiselta. On haikeaa jättää tuttu ja hieno työyhteisö ja työkaverit sekä kiehtova työ, jossa saa työkseen ottaa selvää itseä kiinnostavista asioista.
Toisaalta tuntuu vapauttavalta. Hektiset kiireen hetket, loputtomat digiuudistukset ja riittämättömyyden tunne saattavat helpottaa pian. Viimeinen työpäivä on joskus pääsiäisen jälkeen.
Liki neljään vuosikymmeneen on mahtunut kokonainen ihmiselämä. Olen saanut tutustua tuhansiin mielenkiintoisiin ihmisiin, joita tuskin olisin muutoin kohdannut. Kaikkien tarinat ovat olleet kertomisen arvoisia.
Olen joutunut menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja huomannut, ettei siellä niin kauheaa ollutkaan. Elämä kantaa, kun uskaltaa hypätä virtaan mukaan.
Vanhemmiten olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Kaikkea ei tarvitse tietää, ja tyhmät kysymykset tuottavat usein fiksuja vastauksia.
Olin lehden ensimmäisiä etätoimittajia. Kuukauden päästä tulee täyteen 32 vuotta.
Pakkasin laukut helmikuussa 1990 ja palasin kotikonnuille Varsinais-Suomeen. Päätoimittaja- Mikko totesi tietokonetta pakatessani, että älä huoli. Tule takaisin, jos et viihdy.
Sille tielle jäin. Perustin perheen ja kasvatimme kolme tytärtä, jotka ovat jo omillaan. Lapsille isä oli lähes aina kotona, kun he tulivat koulusta. Se oli luksusta.
Pienessä kylätaajamassa asuessa ja pikkutilaa viljellessä olen saanut elää lähellä ihmisiä, joille olen juttuja kirjoittanut.
Karjatilallisilla on nyt poikkeuksellisen hankalaa. Se saa miettimään, minkälainen on yhteiskunta, joka ei pidä huolta keskeisestä kivijalasta, ruuantuotannosta ja -tuottajista.
Kohta en ole enää kuutamoviljelijä, ja lapsenlapsi saa jäädä yökylään viikollakin. Moni mööpeli odottaa nikkarointia ja drone-lentäjän lupakirjalle on taas käyttöä. Pitkä automatka Eurooppaan kutkuttaa.
Aamuaurinko värjää mäntyjen latvoja. Kevättä ja valoa kohti mennään kiitollisin mielin.
Kirjoittaja on Suomalaisen Maaseudun tuottaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
