Eka kerta
Kolumni
HEIDI JAATINEN
Mutta nyt vihdoinkin olin paikan päällä. Helsingissä! Siinä ei mielestäni ollut mitään naurettavaa, että osallistuin nimenomaan Helsingin-pään joukkotapahtumaan sen sijaan, että olisin kipittänyt Talvivaaraan, jonne minulla on huomattavasti lyhyempi matka. Kun nyt sattui niin kätevästi matkan varrelle.
En ollut koskaan osallistunut suureen mielenosoitukseen, mikä on ollut aukko sivistyksessä. Aihetta olisi ollut, milloin vanhojen rakennusten puolesta, milloin ydinvoimaa vastaan. Kaveritkin mellakoivat aikoinaan EU:ta vastaan. Minä olen istunut sohvan nurkassa. Kai vastuuta voi kantaa sohvaltakin – ja osoittaa mieltä puolisolle?
Marraskuussa tilanne korjaantui, kun saavuimme junalla Helsinkiin miehen ja kuopuksen kanssa juuri kun Stop Talvivaara -kulkue eteni eduskuntatalolle. Mikä tilaisuus! Laitoimme matkapakaasit säilytykseen. Täällä tullaan eduskunta! Vapise Talvivaara! Kun näin marssijoiden lauman, kyyneleet pillahtivat silmäkulmistani, kuinka koskettava hetki, ensimmäinen mielenosoitukseni!
Olin toki tehnyt taustatyötä; repinyt hiuksia kipsisakka-altaan pohjan pettäessä, huokaillut ELY-keskuksen yhdeksännestäkymmenennestä varoituksesta Talvivaara-yhtiölle, rapistellut sanomalehteä uraanin valuessa lähijärviin.
Mutta kun tunnelmaa oli kohotettu, oli aika keskittyä itse asiaan: Talvivaaraan. Puheenpitäjiä oli monta sorttia, oli Stop Talvivaara -liikkeen, Greenpeacen, hallituksen ja opposition edustajia. Puhuttiin paperista ja lonkalta, kuulijat huusivat väliin kommentteja, vitsikkäitäkin, ja taas jatkettiin. Erästä puhujaa ei meinattu päästää ääneen alkuunkaan. Kiusaannuin.
Harmillisesti meillä ei ollut mukana rekvisiittaa. Kyltti nyt ainakin olisi pitänyt olla, ja sen kannattelemiseksi soironpätkä. Paikalliset olivat turvautuneet muovilistoihin, joita varmasti olikin käden ulottuvilla enemmän kuin tikkuista kakkoskakkosta.
Huutoihin sentään saatoimme yhtyä, ja eritoten innostuin, kun pääsimme laulamaan Savolaisten laulua. Kovaa ja korkealta, kun kerran laulutuntemusta löytyy! Mutta ensimmäisen säkeistön jälkeen ei seurannutkaan tuttua vaarojen virkkomista ja Savon joukkojen tappelemista, vaan lauhkeita tuulia ja rauhaisia laaksoja!
Pääkaupunkilaiset olivat monistaneet kaikki yksitoista säkeistöä, mutta väsähtivät kolmannen kohdalla ja kynsi jäi kylmenemättä.
Olin luullut että hihhulimeininki ja minä sovimme yhteen, mutta alkoi jo kaduttaa, että tuli otettua kymmenvuotias mukaan. Ei tullutkaan tunnetta, että osallistumalla mielenosoitukseen vaikutamme päätöksiin. Yhteistä kieltä edes muiden mielenosoittajien kanssa ei löytynyt. Tilanne luisui osapuolten väliseksi syyttelyksi ja oman kilven kiillottamiseksi. Ympäristötuhon jälkimainingeissa ilmaantui ennustajiakin paikalle. Ja taas huudettiin.
Mielenosoitusinto suli niin kuin Talvivaaran osakkeet, vaikka oikealla asialla oltiin. Ehkä myöhästyin kaksikymmentä vuotta. No, pääasia kai on, että Talvivaara laittaa ympäristöasiat kuntoon ja syrjäseutu säilyttää työpaikat. Niin kalastajien kuin kaivostyöläistenkin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
