Ei pakolla, vaan väkisin

Kuntakentällä kuohuu ja kohisee, monestakin syystä.

Vaalit ovat tulossa. Se on yleensä myönteinen asia siksi, että äänestäjät voivat edes neljän vuoden välein koputella ehdokkaita olkapäihin ja tivata, miksi hoitajia on niin vähän ja lääkärit puhuvat niin huonoa suomea, missä viipyvät katuvalot, miksi busseja menee niin harvaan ja junat myöhästelevät, miksi lasten annetaan temmeltää vielä pimeällä ulkona ja miksi taaskin sataa.

Vähät siitä, ettei tulilinjalle osuva ehdokas ehkä osaa vastata eikä varmasti pysty säätämään ainakaan säitä, mutta kansan on hyvä saada välillä suoralinja auki.

Kaikki eivät nimittäin muista, ketä äänestivät viime kerralla ja vielä harvempi pitää vaalien välillä yhteyttä edustajaansa kuntaelimissä.

Tällä kertaa vaali t ovat kuitenkin toisenlaiset.

Useilla puolueilla on selkeästi vahvemmat odotukset omasta vaalituloksestaan kuin neljä vuotta sitten – ylös- tai alaspäin. Oman vaalivoiton tai -tappion arvellaan myös vaikuttavan käytännön politiikkaan vahvemmin kuin ennen, ja sitä äänestäjätkin odottanevat. Puoluekenttä on jakautunut kuntauudistuksen suhteen, tiedämme kyllä kuinka.

Yksittäisten ehdokkaiden tilanne on hankalampi. Puolueiden on ollut vaikeaa saada väkeä listoilleen, erityisesti naisia. Ei ihme, sillä vaikka äitivoimalla on kuntapolitiikassa käyttöä, perhe kärsii.

Valtuustossa, hallituksessa ja lautakunnissa istuminen turhauttaa, jos asioita ei edes haluta aidosti selvittää tai jos jokaisesta yksityiskohdasta äänestytetään periaatteessa.

Harvat naiset ovat uupuneet myös siksi, että heitä on tarvittu sukupuolikiintiöiden vuoksi joka elimeen. Naisia kuitenkin halutaan aidostikin mukaan, koska kunnassa jos missä on käyttöä arjen näkemyksille. Sitä paitsi naisia on äänestäjistä yli puolet.

Mutta myös miehet aristelivat näissä vaaleissa listoille lähtemistä. Valveutuneet kuntalaiset nimittäin tietävät, mikä valtuustoa odottaa: päätös siitä, liitetäänkö vaiko eikö ja jos niin mihin, ja jos ei liitetä, kuinka jatketaan.

Valtion ja kuntien talous on myös siinä tilassa, ettei rahaa vieviä vaalilupauksia juurikaan kannata viljellä. Mutta kuka nyt haluaa leikkauslistoillakaan ääniä kalastella?

Maan hallitus hokee, ettei kuntia pakkoliitetä. Ne kuitenkin pakotetaan etsimään yhteistyökykyisiä kavereita, ja kun sellaisia on löytynyt, tarjotaan porkkanaa.

Kasvunälkäisimmät kunnat ovat valmiita liitoksiin jo nyt, ja paikoin ne ovat onnistuneet houkuttelemaan mukaan epäileviä naapureitaankin, jopa kyseenalaisin lupauksin.

Arvattavaa on, että selvityksen jälkeen harva kieltäytyy liitoksesta, jos naapuritkin tarttuvat syöttiin ja jos itselle uhkaa jäädä käteen mustapekka. Nyt on jo nähty, etteivät kaikki kunnat kelpaa kumppaniksi kenellekään.

Totuus on kuitenkin, ettei kaksi köyhää ole yhdessä yhtään rikkaampia, jos mitään ei yhdistetä eli karsita.

Samaan aikaan hallitus laatii ”kannustavampaa” valtionosuusjärjestelmää ja kaavailee kuntien tehtävien vähentämistä, mistä jopa sillä naisen ainoalla aivosolulla on pääteltävissä, ettei kuntien raha ainakaan lisäänny. Se vähenee, ja samalla kuntaliitos lähenee.

Kuntavaaliehdokkailla on pulma tässäkin. Kunta-asia on niin herkkä, että moni hallituspuolueen ehdokas puhuu omassa kunnassaan muuta kuin ministerit Helsingissä.

Oma kunta on oma kunta ja säilyy itsenäisenä, sanoo ehdokas. Ketä uskoa, kysyy äänestäjä. Katsooko lampaan turkin sisältä susi?

Toisaalta näissä vaaleissa näkyy ehkä aiempaa selvemmin se, kuinka ihmisten arki tunnetaan parhaiten itse kunnissa. Niille pitäisi vain antaa enemmän aikaa, jotta syntyisi aidosti hyviä päätöksiä eikä kiireessä kyhättyjä väliaikaisviritelmiä.

Kai hallituskin haluaa tyytyväisen kansan eikä vain väkisin koottuja kyräilykuntia? Vaaleja tulee vielä.