Hannu Katajamäki: Harhauttajien valtakunta

Niin sanotut korkean tason päättäjät ovat viime aikoina osallistuneet yhteiskunnalliseen keskusteluun. Pankinjohtajien, vuorineuvosten, ministereiden ja pääekonomistien pohdinnat ovat kansalaisten näkökulmasta intohimottomia hukkapäästöjä rakenteellisten uudistusten tarpeesta, kilpailukyvyn katoamisesta ja Euroopan museoitumisesta. Yhteyksiä käytännön elämään ei ole.

Heikennyksiä markkinoidaan uudistuksina. Pintapuhe ja fraasit ovat korvanneet syvähenkisen yhteiskunnallisen keskustelun. Eliitti elää omassa luolassaan ja yrittää tulkita todellisuutta seinille väräjävien varjojen perusteella. Jossakin ulkona ovat kansalaiset ja reaalimaailma.

Korkeilla päättäjillä on optinen harha. He luulevat suojaluolaansa, omaa pienoisyhteiskuntaansa, koko maailmaksi, vaikka suuri yhteiskunta, todellinen maailma on kapean suuaukon ulkopuolella.

Kukaan ei tohdi sanoa: Tulkaa ulos luolastanne, kohdatkaan todellisuus kansalaisten ja pienyritysten tasalta, luopukaa fraaseistanne, uskaltakaa sanoa, mitä te oikeasti tarkoitatte, kun te puhutte rakenneuudistuksistanne ja työelämän joustoistanne. Ansaitkaa arvostuksemme, johtakaa edestä.

Mediassa on edelleen tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanotaan. Milloinkaan ei nouse uutiseksi, että ministerillä ei taaskaan ollut mitään sanottavaa.

Hiljattain julkistettiin keskiasteen koulutuksen 260 miljoonan euron valtakunnallinen säästötavoite. Tiedotustilaisuudessa opetusministeri Krista Kiuru vakuutti, että säästöt eivät vaikuta oppilaitosverkkoon.

Käytännössä säästöpäätös asettaa kunnat selkä seinää vasten. Pienet oppilaitokset on yhdistettävä suuremmiksi. Kunnat pakotetaan tekemään likainen työ. Ministeri Kiuru vetäytyy vastuusta.

Ministerin väite jättisäästöjen heijastumattomuudesta oppilaitosverkkoon osoittaa ylimpien päättäjien ajautuneen omalle kiertoradalleen. Yhteys todellisuuteen on katkennut.

Käytännössä säästöpäätös tarkoittaa esimerkiksi pienten, hyviä oppimistuloksia saavuttaneiden lukioiden lakkauttamista ja lukiokoulutuksen keskittämistä maakuntakeskusten jättilukioihin, joissa oppilaat ja opettajat eivät opi tuntemaan toisiaan. Oppimisympäristö on rauhaton. Oppilaita ei kyetä käsittelemään yksilöinä. Heidän ongelmiaan ja erityisiä tarpeitaan ei tunnisteta.

Maaseudun ja pikkukaupunkien nuorten sivistystie tulee entistä vaikeammaksi. Asuinpaikan perusteella tapahtuva syrjintä saa uuden vivahteen.

Eri hallinnonalat puuhaavat omiaan. Kukaan ei vastaa yhteiskunnan kokonaisuudesta. Erillisiä hankkeita suolletaan sekavasti. Toisella kädellä supistetaan, toisella annetaan.

Esimerkiksi yliopistojen rahoituskehyksestä vähennetään 50 miljoonaa euroa. Samaan aikaan on Suomen Akatemian kautta käynnistetty tutkimuksen profilointihanke, jossa yliopistot kilpailevat 50 miljoonan rahoituspotista. Kehittämisen ja kannustamisen nimissä yliopistoille annetaan mahdollisuus pysyä omillaan. Ehtona ovat “poisvalinnat” eli jotakin on supistettava, leikattava, ajettava alas.

Suomen alamaisuuden perinne on vahva ja vakaa. Jokaiseen ylemmän tason päätökseen oletetaan sisältyvän salattu viisaus, jonka syvällisyys paljastuu aikanaan.

Kuinka pitkälle on edettävä ennen kuin huomataan, että hyvin valmisteltuja suuria suunnitelmia ei ole, kukaan ei ole miettinyt yksityiskohtia ja vaikutuksia.

Salattua viisautta ei ole. On ainoastaan epävarmuutta, hätiköintiä, löysää luritusta ja paksukalloista arvovallan politiikkaa.