Vallan suuret ja erilaiset odotukset

M uutaman viime viikon ajan ykkösuutinen on ollut Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaaminen Helsingissä. Heitä on arvioitu yksilöinä ja vallan edustajina. On kerrottu, kuinka he syövät, juovat, lentävät, ajavat tai kuinka heitä suojellaan mitä moninaisimmilta uhkilta.

Arkiset näkökohdat ovat helposti ymmärrettäviä. Kaikki me syömme ja juomme, useimmat matkustavat lentokoneilla tai ainakin autoilla. Vähälle huomiolle on jäänyt, että nämä kaksi suurvallan johtajaa ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä. Erityisiä heistä tekee se, mitä he edustavat. Molemmat edustavat maidensa korkeinta virallista auktoriteettia, instituutiota nimeltä presidentti.

Institutionaalinen historia asettaa laajemman perspektiivin sille, mitä niiden edustajilta on totuttu kuulemaan ja näkemään. Tapaamiseen kohdistettu huomio niin etu- kuin jälkikäteenkin havainnollistaa niitä odotuksia, mitä Yhdysvaltain ja Venäjän presidentteihin kohdistuu sekä kotimaassa että ulkomailla.

Länsimaissa mahdolliset odotukset, toiveet tai pelot tapaamisen sisällöstä ja lopputuloksista ovat keskittyneet ennen kaikkea Trumpiin. Yhdysvaltain presidenttinä hänen vaikutusvaltansa on tulkittu niin merkittäväksi, että tapaamisen lopputulos riippuu ensi sijassa siitä, mihin hän on valmis.

Putinin ei ole edes odotettu olevan halukas tekemään länsi­maiden kannalta merkittäviä myönteisiä sopimuksia, jos jotakin myönteiseksi tulkittavaa saadaan sovittua, niin se on plussaa.

Nykyisten viranhaltijoiden tie presidentiksi on ollut hyvin erilainen. Yhdysvalloissa presidentiksi valintaa edeltää puolueiden sisäisten esivaalien voittaminen, mikä edellyttää kampanjointia sekä kannatuksen ja taloudellisen tuen keräämistä.

Trump on tehnyt töitä saavuttaakseen amerikkalaisen unelman, rahaa, vaikutusvaltaa ja arvostusta, minkä ansiosta hän oli äänestäjien silmissä riittävän kyvykäs tähän lähes 250 vuotta vanhan viran hoitamiseen. Viime kädessä hän on vastuussa ratkaisuistaan valitsijoilleen.

Venäjällä ”esivaalit” käydään valtaapitävien päättäjien pienessä piirissä ja varsinaisen vaalikampanjoinnin tukena ovat mittavat ”hallinnolliset resurssit”.

Pieni epäkohta näiden resurssien käytössä on tosin se, että ne ovat vain kulloistenkin vallanpitäjien saatavilla. Muiden ehdokkaiden on pärjättävä omillaan, mikä on käytännössä tarkoittanut sitä, että lopputulos on ollut ennalta arvattavissa esivaalien tuloksen perusteella.

Putin on saavuttanut asemansa Venäjän hallinnossa aiempien vallanpitäjien suosiollisella avustuksella ja vakavasti otettavaa kritiikkiä hänen johtamaa ulkopolitiikkaa kohtaan voisivat osoittaa lähinnä hallinnon edustajat.

Presidentteinä Trumpiin ja Putiniin kohdistuu hyvin erilaiset ja ennen kaikkea eritasoiset odotukset kansain­välisessä ja länsimaisessa yhteisössä. Toisen on hyvin vaikea alittaa itseensä kohdistuvia odotuksia, toisen taas hyvin vaikea täyttää kaikkia niitä odotuksia, mitä häneen kohdistetaan.

Järkytystä, hämmennystä ja epäselvyyttä. Tätä kaikkea kokous synnytti länsimaissa eritoten Yhdysvalloissa, missä ani harva vaikuttaja on tuntunut ymmärtävän saati hyväksyvän Trumpin puheita.

Trumpin puheiden aiheuttaman suuttumuksen syy on ymmärrettävissä. Hänen toimia arvioidaan sen valossa, mitä Yhdysvaltojen presidenteiltä on totuttu viime vuosikymmeninä kuulemaan. Yhdysvaltain presidentin odotetaan edustavan länsimaisia arvoja, oikeuksia ja vapauksia ja varsinkin hänen kannattajat odottivat kansallisten etujen puolustamista.

Helsingissä Trump teki ja puhui monia asioita, jotka eivät vastanneet näitä odotuksia.

Länsimaissa odotukset Putinia kohtaan tuskin olivat kenelläkään kovin korkealla. Häntä ei moitita vastaavalla tavalla yksittäisistä lausunnoista, koska niihin on totuttu. Ne noudattavat tismalleen sitä, mitä hänen edustamaltansa instituutiolta on muutoinkin kuultu ja nähty.

Venäjällä vain harva asia synnyttäisi sellaisen näkyvän julkisen arvosteluryöpyn ja tyytymättömyyttä presidenttiä kohtaan, mitä Yhdysvalloissa on nähty kohdistuneen Trumpiin.

Toistaiseksi ainoa näkyvä lopputulos presidenttien tapaamisella on ollut Yhdysvaltain sisäisen keskustelun kiehuminen.

Kansainvälisen yhteisön ja erityisesti eurooppalaisten näkökulmasta tapaamiseen kohdistuneista odotuksista pahimmat pelot jäivät toteutumatta – ainakin toistaiseksi. Yhdysvaltalaisyleisön silmissä ne sen sijaan toteutuivat, kun presidentti osoitti heikkoutta arkkivihollisen edessä.