Metsien tulevaisuus näyttää hyvältä

Metsä on siitä mukava paikka, että siellä voi nykyhetken lisäksi nähdä menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Joka osaa katsoa, näkee millainen metsä on ollut neljännesvuosisata sitten ja millaiseksi se on kasvanut ja kehittynyt saman ajan kuluttua.

Metsässä ovat aina läsnä nämä ulottuvuudet: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Se, mitä menneisyydessä on tehty tai jätetty tekemättä, näkyy usein lopputuloksena vasta tulevaisuudessa. Se, mitä metsissä on tehty moni­muotoisuuden eteen vuosi­kymmen tai kaksi sitten, koituu luonnon eduksi usein vasta ajan myötä. Se, mikä on aiheuttanut haittaa metsälajistolle menneisyydessä, heijastuu haittana vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Suomalaisten metsien tulevaisuudessa näkyy paljon hyvää. Meistä itsestämme on kiinni, että siellä näkyy enemmän hyvää kuin huonoa.

Runsaan parin vuosikymmen kuluttua Suomen metsissä on aiempaa vähemmän yhden puulajin muodostamia, yksipuolisia puupeltoja. Tämän hetken taimikoista voi nähdä, että yhä useampi metsikkö kasvaa sekametsänä, jossa kasvatetaan vähintään kahta puulajia. Taloudellisesti vähäarvoiset mutta monimuotoisuudelle niin välttämättömät lehtipuusekoitukset näyttävät löytäneen sijansa.

Tulevaisuudessa Suomen metsissä on selvästi nykyistä enemmän lahopuuta. Tuhopuita on maltettu jättää metsän hyviksi. Samoin säästöpuista ja tekopökkelöistä on ajan kanssa muodostunut monimuotoisuudelle arvokasta lahopuuta. Intensiivisen metsätalouden hetkeksi katkaisema lahopuujatkumo alkaa vähin erin jälleen muodostua, kun jatkuvilla toimilla pyritään siihen, että laadultaan otollista lahopuuta muodostuisi kaiken aikaa.

Tulevaisuudessa suomalainen metsämaisema näyttäytyy nykyistä yhtenäisempänä. Jo nyt voi havaita, että siellä täällä harjoitetaan metsätaloutta, jossa pyritään välttämään suuria avohakkuita.

Ajan myötä tämä tulee yhtenäistämään metsämaisemaa ja suurentamaan käsittely­kuvioita. Silloin katkeamattomassa metsässä voi jälleen vaeltaa kerrallaan pidempään kuin kymmenen minuuttia.

Neljännesvuosisadan päästä turvekankailta ei enää juuri taimikoita löydä, sillä silloin niiden käsittelytavaksi on vakiintunut liki yksinomaan jatkuvapeitteinen kasvatus. Jo nyt on todettu, että riittävän puuston ylläpitämä haihdutus huolehtii siitä, että vesipinta ei nouse haitallisen korkealle. Tämän myötä kunnostusojituksista voidaan enimmäkseen luopua ja hiili pysyy hyvin varastossa turvekankaiden maaperässä.

Metsien siimeksessä tulee olemaan uusia sukupolvia samoamaan marjamaita ja sienimetsiköitä. Suomalainen ei ole niin kaukana metsästä, ettei löytäisi sinne virkistymään heti, kun mieli tekee; tämän on näyttänyt viimeksi koronan aiheuttama poikkeusaika.

Suomalaiset ovat entistä kiinnostuneempia metsistä, mikä kyllä johtaa myös ajoittaiseen keskustelun kiihtymiseen. Mutta miten masentava olisikaan tilanne, jossa suomalaisten kiinnostus metsiin olisi lakannut?

Tulevaisuudessa monimuotoisuuden potentiaali talousmetsissä on parantunut määrätietoisen ja tavoitteellisen luonnonhoidon avulla. Muun muassa puulajivalinnoilla, taimikonhoidon ja harvennuksien toteutuksella, lahopuujatkumoa edistämällä sekä riistatiheiköillä on osattu tarjota auttajan kättä niille eliöille, joilla on niukkuutta elinpaikoista intensiivisen metsänkäytön maisemassa.

Neljännesvuosisadan työskentely elinympäristöltään vaateliaiden lajien hyväksi on tuottanut tuloksia. Suojelualueiden verkostoa on nykyisestä vahvistettu. Niiden tueksi on ymmärretty muodostaa varovaisen metsänkäsittelyn alueita, joissa puunkorjuu tehdään sen ehdoilla, että monimuotoisuuspotentiaali voi kasvaa.

Metsissä tapaakin rinnan kaikki kolme: vaateliaiden lajien tarvitsemat suojelualueet, niitä tukevat varovaisen metsätalouden alueet sekä puuntuotannon metsät, joiden otollisuus metsä­lajistolle on parantunut kunnianhimoisen luonnonhoidon myötä. Silloin on ymmärretty, ettei suomalaista metsää voi olla ilman suomalaista metsää – sen kaikkia ominaisia lajeja ja elinympäristöjä.

Vuosien ja vuosikymmenten vieriessä ymmärretään hyvin, että metsäammattilaisten ja metsänomistajien oli asetuttava muutospaineissa kuskin paikalle. Myös luontojärjestöt ja metsänomistajat ovat sisäistäneet, miten paljon apua luontojärjestöt voivat metsälajistolle tarjota, kun järjestöt tukevat metsänomistajia luonnonhoidon toteutuksessa. Puuta käyttävä metsäteollisuus on ymmärtänyt, millaisen kilpailukykyedun viimeisen päälle kestävä metsätalous markkinoilla suo.

Metsässä voi nähdä menneen ja tulevan.