Viimeisen kerran

Örön linnakesaarella voi valita, minkälaista ikävää kohti lähtee. Kuva: Eija Mansikkamäki

Mielipide|Ihmissuhteet

5.5.202210:00

Kolumni

Eija Mansikkamäki

Ukrainan sodan alkamisesta saakka mielessäni on soinut aika ajoin Laulu Dnjeprille. Dnjeprhän on Euroopan neljänneksi pisin joki, joka alkaa Venäjältä, halkoo Valko-Venäjän ja Ukrainan ja laskee lopulta Mustaanmereen.

Mollivoittoisen sävelmän laulaa miehekkäällä äänellään Tapio Rautavaara ja se kertoo menetetystä rakkaudesta, josta surija ei kuitenkaan syytä virtaa vaan itseään. Lempi leiskui toukokuusta syksyyn, minkä jälkeen virta vei armaan toisen luo, ja jätetty lähti ilmeisesti itsekin.

Minä olen miettinyt laulun ja nyt sodan myötä enemmänkin näitä viimeisiä kertoja. Mistä tietää, milloin on minkäkin asian tekemisen ja näkemisen viimeinen kerta?

Mahdollisuus olla heinätöissä, perunannostossa tai maistaa lehmän lypsylämmintä lehmänmaitoa? Meni jo, tila myytiin. Olisiko mukuloita nostellut ja maitoa siemaillut hartaammin, jos olisi tiennyt viimeisen kerran?

Tai osasiko mummo ottaa oikein eväät mukaan reppuun sinä talvena, kun lonkat vielä kestivät hiihtämisen? Ostaa jäätelön sen kunniaksi, kun pääsi vielä polkupyörällä kauppaan. Milloin se olikaan, miettii nyt kotona kököttävä vanhus.

Miksen itse ymmärtänyt viedä vanhusta katselemaan kaunista auringonlaskua merelle niin, että silmiin sattuu, kun hän vielä pääsi kömpimään veneeseen ja silmät näkivät?

Miksen rakentanut koko viikonloppua jättimäistä legotaloa, kun lapsi vielä pyysi? Pitänyt sylissä teiniä, joka ei pian päästänyt lähelleenkään? Katsonut jokaista kanssaihmistä silmiin kuin viimeistä kertaa, pyytänyt anteeksi, kun vielä oli mahdollisuus? Ja miksen tanssinut läpi yön, kun vielä jaksoin, ottanut syrjähyppyä kun vielä kelpasin?

Tai kuka muistaa rakastelleensa kumppaninsa kanssa erityisellä hellyydellä ennen kuin riidat alkoivat ja tuli ero tai kuolema? Ei kukaan, koska viimeistä kertaa ei ymmärrä sen ollessa käsillä.

Mistä olisi saattanut tietää, milloin nämä kaikki viimeiset kerrat olivat?

Ei mistään. Asiat vain jäävät, vaikka luulee niiden odottavan. Aika kuluu, tulee muuta. Ehkä sillä hetkellä tärkeämpää, mutta ei vuosien päästä ajateltuna. Ei aika mennyt koskaan palaa. Se on totta, mutta ”koskaan ei ole liian myöhäistä” -hokema vain puoliksi, sillä joskus on oikeasti liian myöhäistä. Jäähyväiset jäävät jättämättä.

Dnjeprin virtaan katsova ymmärsi sen viimeiseksi kerrakseen, onnellinen hän. Jouko Mäki-Lohiluoma on laulanut parikin koskettavaa laulua, joista Viimeisessä barbileikissä tyttö kaivaa vielä kerran nuket esiin ja leikkii hiukan häpeillen. Hammaskeijun viimeisessä keikassa erossa pois muuttava isä vaihtaa maitohampaan vielä kerran kolikkoon ennen kuin kantaa matkalaukkunsa ulos. He ymmärtävät hetkien ainutlaatuisuuden, toisin kuin meistä moni.

Menetettyjä hetkiä varten ovat muistot. Viisas osaa kuitenkin elää hetkessä, nauttia onnesta, vihata ja rakastaa täysillä.

Meistä itse kukin voi tehdä tänä kesänä jotakin tietoisesti tärkeää, kohdata, maistaa, katsoa maisemaa kuin viimeisen kerran. Sillä jokainen reissu voi olla viimeinen, koska voi tulla köyhyys, sairaus, korona tai sota.