Keksi kekri

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Olin kekrijuhlassa. Yhdeksän keittiömestaria oli pistänyt parastaan kattaessaan pitopöydän vanhojen äänekoskelaisten reseptien mukaan. Syötiin suolamuikkuja, maisteltiin haukea ja sipaistiin vanhan ajan lihahyytelöä juhlaleivälle. Oli muikkutirriä ja tappaiskeittoa verimykyineen.

”Eniten odotan sitä hämmästyshuttua”, sanoi ruokaa jonottava pikkupoika.

Sorttimenttia oli kuin joulupöydässä. Ei ihme, sillä suuri osa joulutavoistamme on kekrin perintöä. Kekriolkien muuttuessa jouluoljiksi oli vanha pakanallinen kekri jo sulautunut kristilliseen pyhimysoppiin ja hävinnyt.

”Taivaanportit ovat auki lokakuun viimeisen päivän jälkeen kaksikymmentäneljä tuntia. Silloin tavataan poisnukkuneita. Iloitaan ja syödään heidän kanssaan”, valistaa ystävä.

Latinot ja katolinen maailma ottavat sadonkorjuun ja vainajien juhlasta irti kaiken mahdollisen. Se on rumbaa ja sambaa. Ei paha.

Bisnesmiehet onnistuivat tuotteistamaan kurpitsat ja luurangot. Nyt jopa savolainen serkkuni värkkää luurankopukua tyttärelleen. Kalmankatkuisia hämähäkkejä seitteineen on saatavissa liki joka kaupasta. Voi markkinavoimat!

Se on mestari se, joka keksii, miten kekri kaupataan takaisin suomalaisille ja tarjotaan turisteille.

Muinaissuomalaiset katselivat kuollutta vetäneen hevosen länkien läpi. Siitä näki, kuka kuolee seuraavana vuonna.

Nykyään voisi homman soveltaa ruumisauton renkaisiin. Niitä vuokrattaisiin kekriviikonlopuksi ja kansa tiirailisi tulevaan. Näpsä sokerileipuri pyöräyttäisi renkaat leivoksiksi. Reikä vain keskelle ja kurkkimaan.

Vai olisiko tässä mahdollisuus laajentaa reikämunkin toimenkuvaa? Munkkirenkaita nastoilla tai ilman! Tosi fiilistelijälle pääkallopursottein.

Mäyräkoirat muuttuisivat sadonkorjuujuhlassa tietysti kekrikoiriksi ja terävinä tarjottaisiin koskenkekriä. Tarkkana on oltava sen tuotteistamisen kanssa. Meidän Salen kummitusleivokset myytiin seuraavalla viikolla 30 prosentin alennuksella.

Nyt on jatkoaika. On syytä pysähtyä miettimään omaan imagoon sopivaa tytinätorttua tai muuta kekrikivaa.

Otetaanpa vauhtia latinoilta. He eivät kainostele luitten ja pääkallojen kanssa.

Itse asiassa tuntuu kuin he leikittelisivät kuolemalla kekrin aikoihin. Koko hautajaiskulttuuri on tuotteistettu syötävän hyviksi herkuiksi. On ruumisarkkuleivoksia. Suklaisia pääkalloja suurina ja suupaloina. Taiteilija Frida Kahlon keittokirjasta löytyy pistämätön resepti kuolleenmiehen leivälle sun muulle vainajahyvälle.

Trullit nappasivat pääsiäisen ja Santa Claus joulun. Halloween hätistelee jo varovaista kekrin paluuta ja möyhentää pyhäinmiestenpäivää uuteen uskoon luurankoineen.

Äänekosken keittiömestarit näyttivät esimerkkiä, pistivät pöydän komeaksi. Yli sata ihmistä kokoontui kekrille. Soitto soi ja laulu raikui.

”Mun äiti johti ton musiikin”, sanoi itsensä onnelliseksi syönyt pikku mies suupielet hämmästyshutussa.

Katso resepti netistä:

www.kantrilehti.fi