Sukupuu kukoistaa, kun joku jaksaa hoitaa

Mielipide

11.9.201702:00

Kolumni

Laura Kuivalahti

Isäni kotitilan nimi Kylä-Paavola askarrutti pienenä mieltäni. Kuka ihme on tämä Paavola? Toki jo lapsikin sen ymmärsi, että Kylä-Paavola kuulostaa huomattavasti paremmalta kuin Kylä-Kuivalahti, mutta ajatus ei silti jättänyt minua rauhaan.

Mummolan nimen ensimmäinen osuus oli sen sijaan ilmiselvä eikä sitä tarvinnut kyseenalaistaa. Kylä-Paavolassa kävi niin tiheällä tahdilla vieraita kylässä, että tietysti se täytyi tilan nimessäkin huomioida. Niin toimi pienen tytön logiikka.

Vanhoja vieraskirjoja selaillessa on pakko myöntää, että pirtin ovi tosiaan kävi tiuhaan. Sukulaiset ja tuttavat piipahtivat kahvilla tai myöhempinä vuosina pelaamassa Skip-Boa, korttipeliä, jonka mummu toi matkaltaan Kanadasta. Toimitettiin asioita ja välillä koputettiin ovelle ilman mitään syytäkin.

Sitten tapahtui se mikä niin monessa muussakin maalaismaisemassa, uusi vuosituhat toi muutoksen koko kantahämäläiseen kylään ja sen lähiseuduille. Merkinnät Kylä-Paavolan vieraskirjassa vähenivät samaa tahtia kuin tienoiden vakituiset asukkaat kaikkosivat ja läheinen kyläkauppa sammutti kylmäaltaansa. Hiljaista on.

Samalla kun kesäkotini on hiljennyt, ovat kohtaamiset sukulaisteni kanssa vähentyneet. Juhannuskokolla toki kohdataan, mutta etenkin valtava lauma pikkuserkkujani perheineen alkaa muuttua vain hämäriksi muistikuviksi. Joidenkin luona leikittiin piilosta, toisen häissä satoi rakeita ja sitten olivat ne hiihtäjäkaksoset.

Isäni äiti toimi linkkinä sukupuiden haarojen välillä. Hänen muistikirjaansa tallentuivat tarkalla käsialalla jokaisen uuden sukulaisen tiedot. Hänen pöytänsä ääressä näihin pienokaisiin saattoi myös törmätä ihan vahingossakin.

On pian kaksi vuotta siitä, kun päätimme siskoni kanssa tehdä Kylä-Pavolasta jälleen sen, mitä se on monille sukupolville meitä aiemminkin ollut – kohtaamispaikan. Kesällä 2016 juhlittiinkin ensimmäisiä Kylä-Paavolan juhlia. Sukusoppaa keitettiin litratolkulla ja kahvia sammioittain. Juhlavieraat täyttivät kahvipöydän notkuvaksi nyyttärihengessä.

Kohtasin ihmisiä, jotka olivat aiemmin olleet vain nimiä muiden muisteluissa. Tapasin sukumme tuoreimman, vain muutaman viikon ikäisen lisäyksen. Aurinkoisen iltapäivän päätteeksi pihamaalla kiiteltiin suuntaan ja toiseen. Olipa ihana nähdä, tämä pitäisi ottaa uusiksi!

Ja niinhän me otimme, syyskuun alussa Kylä-Paavolan patojen ääressä oli jälleen yli 70 juhlijaa.

Kun elämäntilanteet muuttuvat, saattaa sukupuusta rasahtaa irti oksia varkain kuin tuulenpuuskan yllättäessä. Keskeisen sukulaisen poismeno tai yhteisen kesämökin myyminen saattaa johtaa siihen, että äkkiä sukulaisten kuulumisia ei olekaan vaihdettu sitten viime ylioppilasjuhlien. Ja se ylioppilaskin on ehtinyt jo kasvattamaan omia lapsiaan.

Vahinkoja voi kuitenkin korjata ja yhteyksiä rakentaa uudelleen. Pakko ei ole perustaa massiivista sukuseuraa verkkosivuineen, virallisine kokouksineen ja julkaisuineen. Mutta miten olisi vaikka serkusparlamentti? Tai kesäiset nyyttärit pihamaalla?

Yhteisistä hetkistä kiitetään ja pitkiä perinteitä vaalitaan rakkaudella. Jonkun täytyy vaan olla perinteen aloittaja.