Susipolitiikka saamassa oikean suunnan

Maaseudun Tulevaisuus on pitänyt susiasiaa ansiokkaasti yllä ja ollut oleellinen osa keskustelua, jota on käyty metsästäjien ja hallinnon välillä.

Tarkoituksella en sano, että luonnonsuojelijoiden ja metsästäjien välillä, koska tällainen rajanveto on virheellinen ja tarkoitushakuinen, sillä metsästäjät ovat myös luonnonsuojelijoita.

Työssäni eläinlääkärinä valtaosa potilaistani on metsästyskoiria ja asiakkaat metsästysharrastajia. En tunnista näistä ihmisistä ihmistyyppiä, joka keskustelussa usein luodaan susikannan säätelyyn kriittisesti suhtautuvista metsästäjistä jonkinlaisina ”pahiksina”.

Ei, metsästäjät ovat luonnosta liikkumisesta ja riistanhoidosta kiinnostuneita naisia ja miehiä, nuoria ja varttuneita, joille yhteys luontoon ja eläimiin on tärkeää. Metsästäjä tuntee alueet, joilla liikkuu, kuin omat taskunsa, ja heillä on varsin hyvät tiedot alueen eläinkannasta, myös suurpedoista.

Olen havainnut tässä porukassa turhautumisen siitä, että heidän asiantuntemustaan ei ole kuultu. Pyydetään havaintoja, ja niitä on annettu, mutta kuitenkaan viralliset tiedot eivät täsmää havaittujen ja toimitettujen tietojen kanssa.

Avoin keskustelukulttuuri vaatii kaikkien osapuolten näkemysten ja asiantuntijuuden tunnustamista. Entistä selkeämmin pitäisi viestiä ja yhdessä arvioida, mikä on haluttu susitiheys maassamme, ja siihen tulee sitoutua suunnitelmallisella riistanhoidolla. Tähän suuntaan ollaan onneksi menossa.

Päällimmäisenä syynä susikannan rajoittamisen haluun on kuitenkin susivahinkojen hallitseminen. Poro-, lammas- ja karjavahingot ovat merkittäviä tappioita ja myös metsästys­koiramenetykset ovat ilmiö, jota urani alkupuolella parikymmentä vuotta sitten ei ollut.

Riistanhoito niin suur­petojen, pienpetojen, hirvien ja muun riistan osalta on taitolaji, johon tarvitaan kaikkien osapuolten asiantuntemusta, mutta jossa metsästäjien taito ja käsitys riistanhoidon kokonaisuudesta on avainasemassa.