Syyllissi mä kaipa

"En mä täsä konekivääri kaipa yhtikäs", Tuntemattoman Hietasen jälkeläinen tuumaisi.

"Syyllissi mä kaipa", Hietasen kaveri somettaisi, ja keltainen media otsikoisi kissankorkuisesti: "Someraivo repesi".

Välillä tulee lapsuus mieleen: koulupihat (metoo, kummallakin puolella) ja villin lännen elokuvien lynkkausjoukot.

Häpeäpaalu kuului ennen muinoin joka kirkkomäelle. Ne poistuivat, koska julkista häpäisyä alettiin häpeillä. Nyt meillä on some, jonka viestiä osa mediasta jatkaa.

Totta kai median pitääkin paljastaa väärinkäytökset ja asiat, joita pitää korjata. Some antaa muillekin mahdollisuuden tuoda sellaisia asioita esiin.

Ongelma on siinä, että etenkin somessa tuomio annetaan usein ennen kuin kumpaakin osapuolta on kuultu ja asiaa puolueettomasti selvitetty.

Esimerkiksi metoo-kampanjalla on arvonsa. Suurin arvo ei kuitenkaan ole epäiltyjen ja useimmiten toki syyllistenkin julkinen häpeäpaalu, vaan se, että asianomaiset vastaisuudessa uskaltaisivat puuttua asiaan ja sopia sen jo tapahtumishetkellä keskenään eikä jälkikäteen somessa.

Takaa-ajo nostattaa itsessään kiihkoa. Siksi on jahtaajia kohtaan melkein raukkamaista, jos rysän päältä kiinni jäänyt myöntää ja katuu.

Tietysti on muitakin tapoja: yrittää vastahyökkäyksellä tehdä mustasta valkoinen taas tai sysätä syy muille.

Varsojen tunnistamisen sääntöjen kiertämisestä on uutisoitu viime viikkoina tässäkin lehdessä.

Ensin ällötti se, että syy vieritettiin aluksi vain palkollisille. Muut yrittivät piiloutua heidän ja puheenjohtajan selän taa. Lopulta avoimuus voitti.

Nyt ainakin minua ihmetyttää itse käytäntö: varsoja kuljetetaan emon luota eteläisempien maiden lämpimiltä laitumilta Suomeen pakkaseen tunnistettavaksi ja takaisin, jotta saadaan tukea "Suomessa kasvatetulle" ravihevoselle.

Ei kuulosta eläinten hyvinvoinnista huolehtimiselta. Raviväki voisi saada eläinsuojelijoilta tukea, jos varsojen kiusaamista aiheuttava keinotekoinen säännös haluttaisiin muuttaa.

Siinäpä vaikeus kuitenkin. Monessa asiassa moni on päättänyt, kuka on ystävä, kuka vihollinen. Eikä vihollisen kanssa tehdä yhteistyötä edes silloin, kun se olisi omakin ja yleinen etu.

Joskus aikoinaan, kun esimerkiksi maatalouspolitiikasta tuli kiistaa, vastapuoli voitiin mitätöidä toteamuksella "se on demari". Jos siitä ei ollut näyttöä, riitti "se on varmaan demari". EU-jäsenyys vähensi sitä todellista tai kuviteltua vastakkaisuutta.

Muutama vuosi sitten maaseutunuorten seminaarissa kouluttaja kysyi, minkälaisten ihmisten kanssa on vaikea tulla toimeen. "Vihreiden", yksi osanottaja vastasi.

Kouluttaja peräsi sanojalta tarkennusta. Hetken mietittyään hän vastasi: "Sellaisten, joilla on ennakkoasenteita" – ja nauroi ensimmäisenä itse.

Tämä on viimeinen kolumnini tällä paikalla. On tullut kehotuksia irtisanoutua – kirjallinen ilmoitus tarvitaan silloinkin, kun omasta tahdosta siirtyy eläkkeelle.

Kiitos lukijoille. Teidän ja maaseudun takia meni pari vuotta alimman eläkeiän ylikin. Lähden vastavirtaan, enimmäksi ajaksi maalle.