Mustikka

Kuva: Olga Temonen 

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Lapsuudenkotini harrastelampolassa Nurmeksessa juotettiin joka kevät tuttipullosta pieniä karitsoita, joita äitiuuhet hylkivät. Kun nämä hylätyt pienet vastasyntyneet huomattiin, olivat ne usein ehtineet kylmettyä lampolan lattianrajassa. Silloin ne tuotiin sisälle tupaan pahvilaatikkoon, uunin viereen lämmittelemään.

Jos sekään ei auttanut, äiti laittoi lampaan sanomalehden päällä mietoon, edellisenä päivänä lämmitettyyn leivinuuniin, luukku auki. Useimmiten tämä auttoi ja uunista kuului pian pieni ja hento: mää!

Näin alkoi myös Mustikan elämä. Kolmen karitsan sisarusparven pienin, musta pässinrääpäle tuli henkihieverissä tupaan, käväisi leivinuunissa ja palasi pirtsakkana tuvan pahvilaatikkoon vaatimaan jatkuvasti lisää maitoa.

Mustikka sai olla sisällä erityisen pitkään, niin pitkään, että pahvilaatikkoon tehtiin lisälaitoja, ja välillä se pääsi hetkeksi kirmaamaan tuvan lattialle. Pian se pääsi pihalle ja seurasi isääni kaikkialle.

Mustikka kasvoi isoksi ja komeaksi ja saavutti pian ansaitun työpaikan lammaslauman päällikkönä. Asuin jo tuolloin Helsingissä, mutta Mustikan lempeys ja loputon huomionkipeys ihmisiä kohtaan tekivät joka kerta kotona käydessäni minuun vaikutuksen.

Muutimme Tuukan kanssa Iittiin, ja pian koitti aika, jolloin halusimme pihaan eläimiä. Hakiessamme Nurmeksesta vanhoja hevosiani uuteen kotiin mukaan tarttui hetken mielijohteesta myös Mustikka. Isälle oli tulossa uusi pässi, ja pelastimme Mustikan teuraslistalta.

Mustikalle oli hommattu seuraksi kaksi vuohipukkia. Mustikka viihtyi kuitenkin itsekseen ja vaikutti apealta. Ihmisten seura ja rapsutukset helpottivat, mutta vain hetkeksi.

Pian se lakkasi syömästä ja sain pahan ripulin. Olimme tosi huolissamme, eläinlääkärikään ei osannut auttaa.

Sitten, yhtenä päivänä Mustikka karkasi ja katosi, jäljettömiin. Etsimme sitä vaikka mistä, mutta ei jälkeäkään, ei edes papanoita.

Kolmantena etsintäpäivänä, kun aloimme jo luopua toivosta, Tuukka löysi sen. Siellä se makasi apeana metsässä aitan takana, kahden ison mättään välissä eikä suostunut liikkumaan.

Raahasimme laihtuneen Mustikan kotiin ja totesimme, että se on yksinkertaisesti yksinäinen. Soitin isälle Nurmekseen. Hän pakkasi siltä seisomalta ylimääräisen, myöskin teuraslistalla olleen nuoren Mörkö-pässin henkilöautonsa takaosaan ja ajoi Iittiin.

Uusi nuori seuramies Mörkö hyppäsi autosta ulos ja rääkäisi pihalla tervetuliaishuudon. Mustikka nosti ripeästi päätään, mörähti matalat moit, nousi saman tien sairasvuoteeltaan ja lähti Mörkön kanssa poikaporukassa syömään.

Mustikka opetti meille, ettei ihmisen pidä kuvitella itsestään liikoja. Meillä on toki hyviä herkkuja mitä tarjota ja osaamme rapsuttaa ja pitää huolta, mutta lampaan paras ystävä on toinen lammas.

Mustikka eli meillä Marttilassa vielä pitkän onnellisen elämän. Mörkön lisäksi meille muutti myös kolmas pässi Rusina.

Nyt rakas seuramiehemme Mustikka laiduntaa vihreämmillä laitumilla, sielläkään ei varmasti noin komealta pässiltä lammasseuraa puutu.

Olga Temonen

Tällä palstalla Olga Temonen kertoo elämänsä eläimistä. Olga perheineen

asuu maatilalla Iitissä.