Poisoppimisen vaikeudesta
Minä en urheile -asenne säilyi koulun jälkeen kauan.8.3.202101:00
En hiihdä enää ikinä.
Niin päätin, kun koulu loppui.
Seitsemänvuotiaana minut tuupattiin neljän kilometrin koulumatkalle, kesällä kävellen, talvella hiihtäen. Niin tuupattiin kaikki muutkin, ei ollut kunnan järjestämiä taksikyytejä eikä kukaan kerennyt kakaroita kyyditä.
Talvet olivat kauheimpia. Piti lähteä yksin pilkkopimeälle ladulle, hirmuisessa pakkasessa.
Koska ennen kaikki oli karumpaa, pakkasta oli muistini mukaan aina vähintään 20 astetta. Saattaa tosin olla, että aika on hiukan paisuttanut mieleni pakkaslukemia. Kylmä oli silti, ja aina vastatuuli. Ehkä pimeydessä vaani jotain petojakin, lapsen vilkkaassa mielikuvituksessa ainakin.
Koulumatka vei järven yli. Sinne piti laskea jyrkkä mäki, jossa kaaduin aina.
Järvellä pelotti koko ajan, että jää pettää. Ihan turhaan pelkäsin, sillä isä oli sen ladun tehnyt ja vasta sitten, kun oli käynyt varmistamassa jään paksuuden. Pelkäsin silti.
Sitten piti kavuta järveltä mäki ylös koululle. Perillä olin ihan poikki.
Mutta vielä piti jaksaa hiihtää liikuntatunnilla ja sitten tietenkin kotiin.
Entä koulun hiihtokilpailut! Vaikka kuinka pinnistin, olin aina hitain, koska olin kaikkein pienin, parasta kaverianikin päätä lyhyempi. Oli kamalaa olla toisista kierroksen jäljessä.
Sitten, kun saan päättää itse, en hiihdä enää ikinä!
Päätös piti noin 30 vuotta. Sen jälkeen aloin silloin tällöin varovaisesti sovitella suksia jalkaan ja hiihtää itseltänikin puolisalaa. En usein, ehkä pari kolme kertaa talvessa, silloin kun lunta oli ja muuten huvitti.
Olihan se välillä aika mukavaakin, mutta sitä en voinut itselleni myöntää. Olinhan pyhästi päättänyt, että inhoan hiihtämistä.
Tänä vuonna sitten lopulta repsahdin. Lunta oli paljon, hiihtokelit loistavat ja hienoja latuja ilmestyi kotikulmille. Etätöissä oli pitkät illat käytettävissä.
Nyt on pakko myöntää, että onhan hiihtäminen ihanaa! Kun suksi luistaa, siis eteen- eikä taaksepäin, tekniikka alkaa olla hallussa ja aurinko paistaa, ladulla mielen valtaa vapauden tunne.
Parasta on, ettei kukaan pakota pelottaviin alamäkiin. Jos latu muuttuu liian jyrkäksi, nappaan sukset käteen ja kävelen moottorikelkan jälkeä ladun vieressä. Koska mä voin!
Eikä tarvitse pärjätä kenellekään vauhdissa. Annan tietä muille, fiilistelen maisemia ja jään kuvaamaan auringon hangelle heittämiä varjoja.
Oli mielenkiintoista huomata, miten hankalaa poisoppiminen oli. Siis siitä ajatuksesta luopuminen, että olen surkea hiihtäjä ja inhoan syvästi koko hommaa.
Aloin miettiä, kuinka moneen muuhun asiaan elämässäni sama pätee. Olenko kieltänyt itseltäni paljonkin asioita siksi, että ne vain eivät ole minua varten enkä ole niissä hyvä?
No, ainakin sama koskee montaa muuta liikuntalajia. Lukiossa pelattiin aina lentopalloa, koska se yksi hurjan hyvä pelaaja sitä halusi. Hänen syöttöjensä tielle en uskaltautunut ikinä, sillä ne olivat suorastaan luitamurskaavia.
Minä en urheile -asenne säilyi koulun jälkeen kauan. Kunnes ensin aerobic ja sitten zumba veivät pikkusormen ja kaikenlaiset muut ryhmäliikuntatunnit lopulta koko käden.
Kannattaa pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä itseltään kieltää ja miksi!
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
