Sama toistuu aina

Suomi kantaa kunniakkaasti vastuuta maailman ja Euroopan erilaisista päästö- ja ilmastotavoitteista. Varmasti siitä sietää olla ylpeäkin.

Edelläkävijyys on kuitenkin viime vuosina merkinnyt toistuvasti sitä, että sitoumusten mukana on menetetty kotimaista tuotantoa ja työpaikkoja. Ne ovat päätyneet maihin, jotka ovat olleet velvoitteista neuvotellessa itsekkäämpiä.

Niin tärkeitä kun ilmasto ja puhdas luonto ovatkin, niiden varjelusta on sovittava yhtenevästi EU:n tasolla ja mahdolliset rajoitukset on huomioitava myös kauppasopimuksissa kolmansiin maihin. Muussa tapauksessa sitoumukset vääristävät markkinoita eivätkä palvele ympäristöäkään.

Suomessa monet asiat ovat hyvin. Olemme hyvässä vauhdissa uusiutuvien energiamuotojen hyödyntäjänä, maatalous on kattavasti mukana ympäristöohjelmissa ja puhtaaseen energia- ja ympäristötekniikkaan liittyvä osaaminen lupaa kasvavaa vientiä.

Silti meillä ei ole varaa hölmöillä kansainvälisissä sopimuksissa tai pilata oman tuotantomme mahdollisuuksia kansallisella sääntelyllä. Avoimessa taloudessa tämä on mahdotonta, minkä jo nyt huomaamme kasvavana alijäämänä kauppataseessa.

Esimerkkejä riittää rikkidirektiivistä ilmastokokouksiin, joissa Suomen hiiltä sitovat metsät muuttuivat ilmastokuormaksi. Myönteinen suhtautumien ympäristötoimiin on tiukassa, jos kansainvälisissä kokouksissa voittona pidetään muita tiukempia rajoituksia.

Uusin vääntö koskee maatalouden ammoniakkipäästöjen vähentämistä. Siinä Suomelle tarjotaan muihin EU-maihin verrattuna moninkertaista leikkausta.

Lähiviikot ratkaisevat, kuinka raskas taakka rajoituksista kotieläintiloille lopulta koituu. Tanska ilmeisesti nousee kapinaan kaltoinkohtelustaan (MT 2.6.), ja Suomen pitäisi ymmärtää liittyä rintamaan.

Vapailla markkinoilla Suomen ruokahuolto valuu entistä enemmän tuonnin varaan. Omaa tuotantoa ei yksinkertaisesti voi enää kuormittaa epäreiluilla säännöillä ja uusilla kustannuksilla.