Sikatiloilla soivat hälytyskellot

Suomen sianlihantuotanto on kääntynyt jyrkkään laskuun. Kun tuotannon talousongelmat ovat olleet esillä jo vuosia, asian ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä.

On silti huomattava uutinen, että sianlihantuotanto jää nyt kulutusta pienemmäksi ensimmäistä kertaa 50 vuoteen. Kevään aikana yhä useampi sikala on jätetty tyhjäksi.

Koko maassa tuotanto on pienentynyt kuudella prosentilla viime vuoteen verrattuna. Vahvimpiin maatalousalueisiin lukeutuvalla Etelä-Pohjanmaalla teuraaksi tulevien sikojen määrä on romahtanut Gallup Elintarviketiedon mukaan peräti viidenneksen (MT 4.7.).

Sikakriisin juuret ovat syvällä. Saksan dioksiiniskandaali romahdutti vajaa pari vuotta sitten hinnat myös puhtaalta lihalta. Ylijäämiä on rahdattu maasta toiseen pakasteina pilkkahintaan, ja samalla sikatilojen kustannukset ovat olleet huimassa nousussa.

Tuotannosta luopumisessa päätökset eivät ole olleet aina vapaaehtoisia. Useita suuria ja investoineita sikatiloja on ajautunut selvitystilaan tai ne eivät ole maksukyvyttöminä voineet hankkia välttämättömiä tuotantopanoksia.

Kun tuotannosta ei synny tuloja, velkaantuneet tilat joutuvat neuvottelemaan lainoittajiensa kanssa väljemmistä maksuohjelmista. Tässä on onneksi yleensä myös onnistuttu.

Vaikka sianlihan tuottajahinta on noussut kuluvana vuonna noin 10 senttiä kilolta, eivät näkymät ole toistaiseksi parantuneet. Kustannusten nousu on käytännössä syönyt lihan hintalisän, ja lisäksi rehujen hintojen povataan jatkavan edelleen nousuaan.

Tilanne Suomen lihamarkkinoilla on nurinkurinen. Tuotannon pienenemisen syy ei ole kysynnässä, sillä sianlihan kulutus on vain kasvanut entisestään.

Joulun markkinoille suomalaisia kinkkuja on vielä mahdollisuus saada pakastettua tarvittava määrä, mutta ainakin tuoreista kinkuista on teurastamojen mukaan tulossa pulaa. Tanskalaiskinkkujen määrä ei siis ole kaupan hyllyssä ainakaan vähenemään päin.

Tuottajat ja teurastamot jakavat yhteisen huolen – mikäli tuotannon luisua ei saada pysäytettyä, edessä on alan kuihtuminen. Kerran menetettyä on vaikea saada enää elpymään.

Suomen sikataloutta uhkaa nyt vakavasti Ruotsin tie. Siellä omasta tuotannosta luopuminen on johtanut saksalaisen ja tanskalaisen sian ylivaltaan markkinoilla.

On hyvin kyseenalaista, voidaanko tällaisessa tilanteessa luottaa sen paremmin lihan saatavuuden kuin sen hintatasonkaan vakauteen.

Kaikkia kuluttajien kaipaamia elintarvikkeita ei pystytä Suomessa tuottamaan. Siksi myös tuontia tarvitaan.

On kuitenkin järjetön tilanne, että kotimaista tuotantoa korvataan jatkuvasti kasvattamalla tuontia. Ruuan osalta Suomen kauppataseen vaje kasvoi viime vuonna jo 2,3 miljardiin euroon. Kansantaloutena meillä ei nykytilanteessa olisi tähän missään nimessä varaa.

Alkutuotannon väheneminen heijastuu tuottajien lisäksi välittömästi myös muihin työpaikkoihin. Esimerkiksi teurastamoista on jo laitettu väkeä kortistoon eli velkaantuvan valtion ”palkkalistoille”.

Ei ole mitenkään pääteltävissä, että eteläisempi Eurooppa pidemmällä aikavälillä ruokkisi meitä suomalaisia tänne Pohjolan perukoille. Ei meillä siihen olisi varaakaan, ja pikemminkin vaatimukset ovat viime aikoina olleet toisin päin.

Tuotannon aleneminen sekä investointien ja tilanpidon jatkajien puuttuminen ovat vakava viesti kaikille suomalaisille. Sianlihantuotannossa ovat hälytyskellot soineet jo kauan, mutta nyt niiden sointi on saanut kuolinkellojen kolkkoja sävyjä.

Lääke hätään olisi yksinkertainen – riittävä hinta tuottajalle. Tämän puolesta kannattaisi jo myös suomalaisen kuluttajan nousta kapinaan.