Tietotekniikkaan menee miljardeja

Suomi on menneinä vuosina ylpeillyt tietotekniikan osaamisella. Puhuttiin jopa, että olemme rakentamassa maailman johtavaa tietoyhteiskuntaa.

Ehkä puheille oli jonkinlaista katettakin, koska Nokia ja sen ympärille rakentunut it-osaaminen olivat maailman huippuluokkaa. Osaamisesta, koneista ja laitteista huolimatta tietoyhteiskunnan rakentaminen jäi suurelta osin lähtötelineisiin.

Yksi esimerkki ovat haja-asutusalueiden laajakaistayhteydet. Kunnianhimoisista tavoitteista huolimatta nopeiden yhteyksien rakentaminen on edelleen kesken.

Laajakaistayhteyksien hidas rakentaminen ei ole ainoa tietoyhteiskunnan kehitystä hidastava asia. Jo vuosia on puhuttu esimerkiksi terveydenhuollon tietojärjestelmien ongelmista.

Tietoa on olemassa, mutta sen käyttäminen on vaikeaa, koska terveydenhuollon eri toimijoilla on erilaiset tietojärjestelmät. Tieto ei yksinkertaisesti liiku esimerkiksi sairaaloiden ja perusterveydenhuollon välillä.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kyselytutkimuksen mukaan 70 prosenttia sairaalalääkäreistä hankkii potilastietoja pääasiallisesti paperipostina tai faksilla, jos tarvitsevat tietoa oman organisaationsa rekisterin ulkopuolelta. Lääkäreiden mielestä tässä tuhraantuu liikaa aikaa, joten tietoa ei välttämättä edes yritetä hankkia. (MT 6.8.)

On ihmeellistä, ettei esimerkiksi terveydenhuollon järjestelmiä ole pystytty rakentamaan siten, että ne ”keskustelisivat” keskenään.

Selitykseksi on usein sanottu, että kunnat ja sairaanhoitopiirit ovat itsenäisiä ja ne hoitavat hankinnat itse. Markkinatalouden periaatteiden mukaisesti tietojärjestelmien tarjoajia on useita ja hankintapäätökset tehdään tapauskohtaisesti.

Kunnat ja sairaanhoitopiirit ovat tietenkin – ainakin teoriassa – itsenäisiä. Ei valtiovalta kuitenkaan ole ollut aivan aseeton esimerkiksi tietojärjestelmien yhteensovittamisessa. Näin luulisi ainakin sillä perusteella, että hallitus pystyi lopettamaan – kuntia tai sairaanhoitopiirejä kuulematta – nämä itsenäiset sairaanhoitopiirit.

Edistystä on tapahtunut. Sosiaali- ja terveysministeriö on päättänyt, että julkisen terveydenhuollon on liityttävä kansalliseen potilasarkistoon syyskuuhun 2014 mennessä. Uudistus pakottaa kuntia, kuntayhtymiä ja sairaanhoitopiirejä tuottamaan yhteensopivaa, saman standardin mukaista tietoa.

Päätös on perusteltu, mutta siinä on sama ongelma kuin kuntauudistuksessakin. Kiireellä ei saada toimivia ratkaisuja aikaan, ja usein ne tulevat myös kalliiksi. Vuosikymmenten aikana rakennettua ei voi parissa vuodessa purkaa ja rakentaa uudelleen.

Sosiaali- ja terveysalan rakenneuudistusta pyritään toteuttamaan nyt yhtä aikaa kuntien rakennemuutoksen eli kuntaliitosten kanssa. On aivan selvää, että koko harjoituksen onnistumisen kannalta tietojärjestelmien yhteensovittaminen on avainasemassa. Oman lisänsä keitokseen tuo myös tietojen keräämistä ja käyttöä koskeva tietosuojalainsäädäntö.

Sitran teettämän konsulttiselvityksen mukaan pelkästään potilas-kansalaisten ympärillä oleva tietovyyhti on niin mittava, että järjestelmän uudistamisen on arvoitu maksavan seuraavien kymmenen vuoden aikana 1,2–1,8 miljardia euroa.

Uudistusten edellyttämät tietotekniset ratkaisut ovat isoja. Pystyvätkö uudet ”vahvat peruskunnat” kaiken muun myllerryksen keskellä uudistamaan myös tietohallintoaan? Mistä saada rahat ja osaaminen yhä enemmän maksaviin ja monimutkaistuviin tietohallintoinvestointeihin?