Suomi tarvitsee yhteisen suunnan

Talouden kehitys on ollut Suomessa jo vuosia heikko. Huolimatta siitä, että aina välillä on tunnelin päästä näkynyt pieni valonkajo, ei talouskasvu ole noussut kunnolla edes oraalle.

Käännettä parempaan ei ole näköpiirissä, vaan tulevaisuus näyttää samanlaiselta kuin kuluvan kesän sää: kolealta ja sumealta. Ekonomistien mukaan Suomen talouden näkymät ovat kesän aikana entisestään synkistyneet. Danske Bankin pääekonomistin Pasi Kuoppamäen mukaan riski on kasvanut, että kuluvasta vuodesta tulee neljäs taantumavuosi.

Handelsbankenin pääekonomistin Tiina Heleniuksen mielestä pankin tälle vuodelle antamaa puolen prosentin kasvuennustetta joudutaan ehkä edelleen laskemaan. OP:n pääekonomisti Reijo Heiskanen ennakoi, että talouskasvu jää tänä vuonna nollan tuntumaan.

Ongelmaa pahentaa, ettei kysymys ei ole pelkästään Suomen talouden heikosta tilanteesta. Maailmankauppa on alkuvuoden aikana supistunut selvästi. Taustalla on muun muassa Kiinan ja Venäjän talouksien heikko kehitys ja siitä seurannut raaka-aineiden kysynnän vähentyminen sekä hintojen alentuminen.

Suomessa joudutaan tekemään päätöksiä kovien ulkoisten ja sisäisten paineiden alla. Kilpailu maailmanmarkkinoilla kiristyy entisestään. Tässä kilpailussa menestyminen on viennistä riippuvaiselle pienelle kansantaloudelle elinehto. Maailmantalouden tilanteeseen meillä ei ole paljoakaan mahdollisuutta vaikuttaa, mutta omaa talouttamme koskevat päätökset meidän pitää tehdä itse.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) yritti saada keväällä aikaan yhteiskuntasopimuksen jo ennen hallituksen muodostamista. Sopimuksen tavoitteena oli vähintään viiden prosentin alennus yksikkötyökustannuksiin, jotta Suomen kilpailukyky paranisi merkittävästi suhteessa keskeisiin kilpailijamaihin.

Sopimusta ei syntynyt osin kiireellisen aikataulun takia. Osa työmarkkinajohtajista piti esitystä kiristyksenä, koska Sipilä kertoi, mitä aiotaan tehdä, ellei sopimusta synny.

Vaikka yhteiskuntasopimushanke ei keväällä toteutunut, yritetään sopimusta uudelleen syksyn aikana. Nyt ei voi syyttää kiirettä, sillä työmarkkinajärjestöillä on ollut aikaa sorvata omia esityksiään.

Kesän aikana on käytetty kriittisiä puheenvuoroja mahdollisen sopimuksen sisällöstä. Jotkut ammattiliitot ovat ehtineet jo irtisanoutua sopimuksesta, vaikka neuvotteluja ei ole edes aloitettu. Ay-liikkeen suunnasta esitetyt väitteet esimerkiksi maatalouden jäämisestä leikkausten ulkopuolelle perustuvat väärään tietoon. Niitä leikkauksia on tehty etupainotteisesti laajalla rintamalla.

Omia paineitaan ovat neuvottelujen alla aiheuttaneet myös jotkut ennenaikaisesti eläköityneet yritysjohtajat veropakoiluineen ja joidenkin johtajien rajusti nousseet palkkiot. Nämä ovat kuitenkin ikäviä ja noloja yksittäistapauksia, joiden ei pidä antaa vaikuttaa kokonaisuuteen.

Työantajapuolen pitää katsoa peiliin. On turha vaatia toisilta malttia ja joustoja jos ei itse olla niihin valmiita. Esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistö on peräänkuuluttanut kohtuutta ja suhteellisuudentajua johtavassa asemassa olevilta. Niitä pitää nyt viimein löytyä.

Toisaalta löytyy myös toisenlaisia esimerkkejä. Supercellin omistajat maksoivat pari vuotta sitten veroja Suomeen yhteensä 260 miljoonaa euroa. Myös eräät yritysjohtajat ovat luvanneet lahjoittaa tuloistaan viisi prosenttia.

Neuvotteluista tulee joka tapauksessa vaikeat, koska kyseessä eivät ole normaalit tupo-neuvottelut, vaan sisäisen devalvaation rakentaminen. Jos joillakin on esittää jokin muu vaihtoehto, pitää se kertoa pikaisesti muillekin.

Neuvotteluja yhteiskuntasopimuksesta on käytävä tosissaan, koska aikaa ei ole yhtään hukattavaksi. Sopimusta ei synny ilman esimerkkiä, johtajuutta ja laajaa keskinäistä luottamusta.