Liito-oravaharhaa

Haluan oikaista Seppo Vuokon esittämän virheellisen väittämän niistä menetelmistä, joihin liito-oravan uhan­alaisuuden määrittäminen on perustunut (MT 16.8.). Olisi ollut hyvä, että Vuokko olisi edes lukenut viimeisen Punaisen Kirjan (2019) nisäkäskappaleen liito-oravaosuuden ennen kuin esittää julkisesti vääriä uskomuksiaan.

Vuokko väittää, että liito- oravan seurannassa on harha, koska alkuperäisistä seurantareviireistä tietenkin osa häviää, mutta seuranta ei huomioisi uusia muodostuvia reviireitä. Näin ollen kannan arvioitu väheneminen olisi liian suuri.

Todellisuudessa Luonnontieteellisen Keskusmuseon liito-oravaseuranta perustuu kolmellatoista laajalla vakio­alueella sijaitseviin, otannalla valittuihin pien­ruutuihin (9 ha). Alkutilanteessa ruuduissa oli sekä asuttuja että asumattomia. Kaikkiaan seurantaruutuja on 1 121, joista kymmenen vuoden tarkastelujaksolta vuosilta 2008 ja 2017 oli käytettävänä vertailukelpoista aineistoa 749 pienruudusta.

Sen perusteella asuttujen pienruutujen määrä oli vähentynyt tarkastelujakson aikana 42,3 prosenttia. Muutos on suhteellisen suuri, vaikka joukossa tietenkin oli alku­tilanteessa 2008 asumattomia, mutta myöhemmin vuonna 2017 asutettuja ruutuja. Uusien reviirien syntyminen on siis huomioitu.

Koska vuotuisissa luvuissa voi olla satunnaisvaihtelua, laskelma suoritettiin myös kahden vuoden keskiarvojen vertailuna (2007 ja 2008 sekä 2016 ja 2017). Tällöin asuttujen ruutujen määrän väheneminen oli 36,9 prosenttia. Uhanalaisuuden raja on 30 prosentin lasku 10 vuoden tarkastelujaksolla.

Lisäksi Maarit Jokisen tutkimuksessa on todettu, että yksilömäärän lasku ei ole suorassa, lineaarisessa suhteessa asuttujen ruutujen määrään, vaan kannan pienetessä liito- oravia on asuttuja ruutuja kohti vähemmän kuin kannan ollessa tiheämpi. Tämä ero voimistaa asuttujen ruutujen vähenemisen pohjalta tehtyä arviointia.