Mansikanpunainen unelma

Mansikat ovat suurimmaksi osaksi vettä, minulle on kerrottu. Minulle ne ovat kuitenkin paljon muutakin.

Lähdimme neljän tytön voimin mansikkatilalle kesätöihin yläkouluaikana.

Hetkessä kädet värjääntyivät punaisiksi ja kynnet lohkeilivat kaikesta kantojen nipsimisestä. Polka, honeoye, jonsok, lajikkeet ja niiden ominaisuudet tulivat tutuiksi.

Mansikkaöverit piti tietysti vetää. Sen jälkeen ei mansikan mollukoita tehnyt mieli. No, hetken päästä teki taas kuitenkin.

Pidin kirjaa jokaisesta kopasta, jonka kiikutin lavalle. Motivaationa oli minulle raha, mikäs muukaan. Tehokkuudessa en kuitenkaan vetänyt vertoja venäläispoimijoille, joiden piti kesässä tienata rahat koko vuodeksi.

Poimimisen lomassa tuli tutustuttua myös itänaapureihin. Siinä ymmärsi, että mansikat todella muuttivat heidän elämäänsä. Mansikat merkitsivät heille parempaa elämää ja mahdollisuutta opiskeluun.

Iltaisin, kun suljin silmät, verkkokalvolle piirtyi mansikoita ja lisää mansikoita.

Kun sitten mansikkasesonki oli ohi, taisi muutama kyynel kihota silmäkulmaani. Ei siksi, että olisin jäänyt kaipaamaan mansikkamaata, vaan silkasta uupumuksesta. Ahnehdin mansikoita liikaa ja aivan liian tosissani.

Siinä alkoi 14-vuotiaalle valjeta ihmisen jaksamisen rajallisuus. Välillä pitää levätä, niin että näkee muutakin kuin mansikoita, kun sulkee silmät.

Mansikat antoivat minulle arvokkaan oppitunnin elämästä. Toivottavasti nykyäänkin nuoret pääsevät tienaamaan ensimmäisiä palkkojaan mansikkapelloilla ja oppimaan oman työnsä arvon.

Mitäkö tein mansikkarahoilla? Toteutin elämäni ensimmäisen ison hankinnan ja pitkäaikaisen haaveeni. Ostin vahvistimen ja sähkökitaran. Se oli tietysti mansikanpunainen.