Valtaosa tiilitehtaista on kadonnut Suomesta – Hämeenkyrössä hohkaa vielä 90-metrinen uuni

Potilan tiilitehtaan 90-metrinen tunneliuuni lämpiää nykyisin enää kerran vuodessa. Muutamassa viikossa poltetaan koko vuoden tuotanto. Kuva: Minna Moisio-Kettula

Tiilitehtaalla on käytössä 50- ja 60-lukujen tekniikkaa. Kuva: Minna Moisio-Kettula

Tie mutkittelee ohi punakeltaisten hirsitalojen ja tunnelmallisten pihapiirien. Lopulta puiden takana häämöttää vanha teollisuusrakennus, tiilipintainen tietysti.

Rakennuksen koko keskellä maalaismaisemaa on hämmästyttävän suuri, mutta sen sisälle mahtuukin 90 metriä pitkä uuni.

Potilan kuuden veljeksen isä osti pojilleen puristimen tamperelaiselta veturitehdas Lokomolta 1950-luvun alussa. Hänellä oli ajatus, että pojat tekisivät sillä tiiliä omaa uudisrakennusta varten.

Naapurit ja lähiseudun rakentajat kävivät ostamassa tiiliä sitä mukaa, kun niitä valmistui. Kahdelle veljeksistä tiilien tekemisestä tuli pian elinkeino.

Matti ja Seppo Potila perustivat tiilitehtaan vuonna 1952, jolloin rakentaminen oli vilkasta. Sodan jälkeen tarvittiin uusia asuintaloja ja niihin tulisijoja, tiilinavettoja sekä tehdas- ja teollisuusrakennuksia.

Painavat tiilet haluttiin ostaa lähiseudulta, sillä moni tiilikuorma tuli rakennuspaikalle hevoskärryillä. Eri puolilla Suomea toimi satoja pieniä tehtaita, jotka tekivät tiiliä paikalliseen käyttöön.

Potilan tiilitehdas oli alusta pitäen moderni. Ajan myötä Lokomon puristin vaihtui suurempaan.

Tiilet valmistetaan savesta, hiekasta ja sahanpurusta. Sekoittimesta massa ahdetaan tyhjiöpuristimeen, joka poistaa seoksesta ilmat. Puristimen suu sylkee suorakaiteen muotoista savikankea, jonka leikkuri katkaisee tiilenkokoisiksi paloiksi.

Puristimeen liitetty ”harava” mahdollistaa reikätiilien valmistamisen. Ilman lisäosaa tiilet ovat umpitiiliä.

Aluksi tiilet poltettiin puulla lämmitettävässä kiertouunissa, mutta polttaminen oli hidasta ja vaati liikaa ihmistyötä. Vuonna 1966 kiertouunin tilalle rakennettiin raskaalla poltto­öljyllä lämpenevä tunneliuuni, joka on ollut käytössä jo viisikymmentä vuotta. Sen lämpötila nousee vaivalloisesti tuhanteen asteeseen.

Kiivainta tiilenteko oli Potilan tehtaalla 1960–70-luvuilla. Silloin uuni oli vuoden aikana kuumana yhdeksästä yhteentoista kuukauteen, missä ajassa valmistui kaksi miljoonaa tiiltä. Joulun aikoihin alkoi muutaman kuukauden huoltoseisokki.

Tiilien valmistus on mahdollista Kyröskoskella ympäri vuoden. Tiilitehdas sijaitsee savimaan lähellä ja pintakerroksen alapuolelta savea on louhittavissa myös talvipakkasilla.

1960-luvulla rakentamisessa tapahtui murros. Maaseudulta virtasi ihmisiä kaupunkeihin työpaikkojen perässä. Kaupunkien laitamille syntyivät lähiöt, joiden kerrostaloja alettiin tehdä elementeistä. Betonipinta yleistyi myös toimitiloissa.

Omakotitalojen julkisivuja muurattiin kuitenkin tiilestä ja tiilitalojen kulta-aika oli vasta edessä. Monessa sen ajan omakotitalossa oli myös sisätiloissa yksityiskohtana ainakin yksi näyttävä tiiliseinä. Myös tiilipintaiseen avotakkaan tai suureen leivinuuniin tarvittiin laadukkaita tiiliä.

Potilan tiilitehtaalla oli 60–70-luvuilla parhaimmillaan lähes kaksikymmentä työntekijää. Samalla moni pieni tiilitehdas lakkautettiin.

Seuraava suuri muutos tiilitehtailla koettiin 1990-luvulla. Laman jälkeen tiilitehtaita oli Suomessa enää muutamia. Nekin olivat vaikeuksissa, sillä valmispiiput ja -takat vähensivät muurattavien tiilien tarvetta.

Myös talojen muuraaminen punatiilestä rakennuspaikalla väheni entisestään keinotekoisten rakennuskivien yleistyttyä.

Uusin, 2000-luvun muutos rakentamisessa on tiilipinnan uusi tuleminen. Tällä hetkellä kokonaisia kaupunginosia rakennetaan täyteen tiilipintaisia elementtikerrostaloja.

Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin, että elementtiosan pinnassa on vain parisenttinen tiilikerros antamassa tiilirakennuksen vaikutelmaa.

Viime aikoina on herätty huomaamaan myös paikalla muuratun tiilipinnan hyödyt rakennuksen elinkaaressa. Vaikka julkisivun muuraaminen tiilellä vaatii aikaa ja rahaa, tiilipinta voi kestää vähäisellä huoltamisella sata vuotta.

Nykyään Hämeenkyrössä sijaitseva tiilitehdas käyttää nimeä Potilantiili. Kahden konkurssin jälkeen Matin poika Markku Potila ei enää omista tehdasta, mutta työskentelee siellä. Tehtaan­johtaja Veikko Isoviita on ollut tiilitehtaalla töissä 2000-luvun alusta alkaen, jo ennen kuin osti tehtaan.

Vakiotiilien lisäksi uunissa palaa erikoistiiliä entisöinnin ja korjausrakentamisen tarpeisiin. Entisöintiin siksi, että tiilet näyttävät siltä kuin vanhat tiilet näyttävät. Pintarakenteeltaan ja väriltään ne sulautuvat hyvin vanhoihin rakennuksiin.

Nikkarointiharrastus, vanhojen talojen pelastaminen sekä tuli­sijojen rakentaminen saavat yksityiset asiakkaat kääntymään Potilantiilen puoleen.

”Erikoistiiliä valmistamme esimerkiksi Museoviraston tarpeisiin, ja ne tehdään pääasiassa vanhaan tapaan lyömällä. Olemme tehneet kattotiiliä ja erilaisia muototiiliä”, kertoo Markku Potila.

”Toimitusaika on suurin ongelmamme. Tällä hetkellä vanha tunneliuuni on aivan liian suuri näihin määriin.”

Muutoin asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä.

”Olemme pystyneet tekemään sellaisia tiiliä kuin halutaan. Potilantiilet ovat hyviä käsinmuuraukseen. Muurarit käyttävät näitä mielellään, sillä ne katkeavat oikeasta kohdasta muurarinvasaralla napauttaessa”, kehuu Veikko Isoviita.

Vanha uuni vaatii ympärivuorokautista valvontaa koko polttamisen ajan. Käytännössä 2000-luvun ajan uunia on lämmitetty kerran vuodessa muutaman viikon ajan. Yhdellä rupeamalla poltetaan koko vuoden tuotanto.

90-metrinen tunneliuuni on samaa kokoluokkaa kuin esimerkiksi Arabian tehtaan jo sammutettu uuni Helsingissä, vaikka tuotantomäärät eroavat suuresti.

Talvella tehtäviin töihin kuuluu tiilienteon lisäksi myös puusavotta. Uunin esilämmitys tapahtuu polttopuulla, jota menee useampi motti.

Kevään aikana tehdyt tiilet ladotaan kaksi metriä pitkien vaunujen päälle. Poltto alkaa yleensä juhannuksen jälkeen. Kahden ja puolen tunnin välein uuniin nytkähtää vaunu, jonka päälle on pinottu kuivuneita tiiliä.

Uunin alkupää esilämmittää tiiliä, poltto tapahtuu keskiosassa, jonka jälkeen jäähdytellään. Uuniin mahtuu yhteensä 45 vaunua ja vähintään toinen mokoma vaunuja odottaa lastausta ja purkamista.

”Siinä vaiheessa kun ulommainen vaunu tulee uunista ulos, se on jo sen verran jäähtynyt, että tiilet voi rukkas­kädellä purkaa”, kertoo Veikko Iso­viita.

Potilantiili on kohtaamassa jälleen muutosvaiheen, sillä tunneliuuni on tulossa elinkaarensa päähän. Uudenlaisen, pienemmän polttouunin rakentaminen on iso investointi siihen nähden, että alan tulevaisuus on epävarma.