vierasyliö Suomalaisessa syksyssä on kekrin kokoinen aukko

Kekri on muinaissuomalainen sadonkorjuun ja vuoden vaihtumisen juhla, jota vietettiin Mikkelinpäivän ja Pyhäinpäivän välisenä aikana.

Suhde ruokaan on arkipäiväistynyt, etääntynytkin, koska emme koe enää sen raaka-aineiden valmistamisen työläyttä ja ihmisiä työn takana.

Halloweenillä ja kekrillä on samat yhteiseurooppalaiset juuret. Miksi satovuoden päättymisestä ei ole enää ollut moneen vuosikymmeneen kansallisen ja yhteisöllisen juhlinnan aiheeksi?

Ostamme uuden satokauden tuotteita tajuamatta niiden arvomerkitystä. Elämäntapaneuvonta, mainonta, ravinto- ja ruokaohjelmat eivät valitettavasti saa ajattelemaan ruokaa sen vaatiman työn itseisarvon, huolen, vaivan, pitkäjänteisyyden ja epävarman tuloksen kannalta.

Talonpoikainen yhtenäiskulttuuri perustui yhteisölliseen omavaraistalouteen. Maailmankuvamme on siitä perusteellisesti muuttunut. Ruoka on tuote, joka vaatii koneita, tekniikkaa, tuotantoa, markkinoita.

EU-direktiivit, hallitus, elinkeino- ja talouselämä normittavat karja- ja maatilojen tuotantoehdot. Suhde ruokaan on arkipäiväistynyt, etääntynytkin: emme enää itse näe sen raaka-aineiden valmistamisen vaatimaa työtä emmekä ihmisiä työn takana.

Ravinto tuotetaan ulottumattomissamme. Aina emme edes tiedä, missä, saati miten, vaikka ruuan alkuperää onkin alettu valvoa. Alkuperä ei silti vielä kerro työstä arvona. ”Luomu” on vain osa kokonaistaustasta.

Vanhan suomalaisen ajanlaskun mukaan perinteinen kekrin vietto lokakuun ja marraskuun vaihteessa, Mikkelinpäivästä Pyhäinpäivään, aloitti uuden kalenterivuoden.

Kekri oli vuoden suurin juhla. Karja oli jo sisätiloissa, jyvät laarissa, juurekset maakuopassa ja syysteurastukset tehty. Syötiin ja juotiin ylenpalttisesti. Näin pyrittiin takaamaan seuraavan satovuoden onni. Nälkäiseksi jääminen olisi tietänyt laihaa satovuotta.

Erityisiä lahti- ja sadonkorjuuajan herkkuja olivat lammaspaisti, kotitekoiset makkarat, juurekset, puurot, tuore leipä, joita tarjottiin omalle väelle, palkollisille, vieraille ja vainajille.

Lihaa syötiin, jotta karja kasvaisi. Oluella mässäiltiin, jotta ohra menestyisi. Ryypyn otti sellainenkin, joka ei muuten juonut, jottei alkavan vuoden sato-onni tärväytyisi.

Juhlinnassa irtauduttiin arjesta yhteisönä, herkuteltiin, tarinoitiin, tehtiin taikoja, joilla tulevaisuus pyrittiin ottamaan haltuun.

Sana ”kekri” juontuu pyörää ja kiertoa merkitsevästä kantasuomalais-ugrilaisesta sanasta kekra, kekraj: vuodenkierto päättyi, uusi alkoi.

Kekrin tienoilla oli tapana järjestää myös pestuumarkkinoita, eräänlaisia työnhakumessuja. Vapaaviikkonsa aikana piiat ja rengit tekivät päätöksen, jatkavatko samassa palveluspaikassa vai ottavatko uuden pestin.

Esi-isien uskottiin olevan liikkeellä. Viljelysmaan ja asuintilan ajateltiin kuuluvan esi-isille. Tyytyväiset suvun vainajat suojelevat maitaan. Siksi heille katettiin ruoka pöytään ja lämmitettiin sauna.

Kekriyönä ja sitä seuraavina öinä kummittelivat levottomien vainajien henget, joiden pelossa liikuttiin päreiden ja soihtujen valossa, poltettiin kekritulia, luettiin loitsuja. Poltettiin myös nauriista koverrettua lyhtyä, heikkovaloista ”kitupiikkiä”.

Kristillisessä Suomessa pyhäinpäivä ja kekriin liittyvä esi-isien muistaminen sulautuivat luontevasti yhteen. Kekrin vietto alkoi yhdistyä ”kaikkien pyhien päivään” jo katolisella ajalla. Käytäntö vakiintui 1800-luvulla.

Vuonna 1955 pyhäinpäivä siirrettiin lauantaihin. Syksyn ainoana pitkänä viikonloppuna matkustettiin kaupungista maalle kekrin viettoon, kuten nykyisinkin pitkänä viikonloppuna.

Muinaissuomalainen kekri ja kristillinen pyhimysoppi sulautuivat yhteen halloweenissa.

Sen varhaisin kerrostuma on kelttiläinen sadonkorjuun ja uuden vuoden juhla. Halloweenista tuttu kurpitsalyhty, ”karkki tai kepponen”, naamioituminen, kummitukset liittyvät myös samaan vuosituhansia vanhaan syysjuhlaperinteeseen.

Amerikkaan irlantilaisten siirtolaisten mukanaan tuomalla halloweenillä ja suomalaisella kekrillä on siten samat yhteiseurooppalaiset juuret.

Moni kekrin vieton tapa siirtyi Suomessa ajan myötä jouluun. Kekripukista tuli joulupukki. Kekrirauha tunnetaan nykyisin joulurauhana. Jouluporsas oli alkuaan kekriporsas.

TV:stä voi seurata globaaleja ennusmerkkejä, ilmaston lämpenemistä seurauksineen kuivuuden, myrskyjen ja tulvien riepottelemilla alueilla. Satokierron päättyminen aloittaa edelleenkin ruuan perustuotannossa työskentelevien lomakauden ja kausityöläisten poistumisen tiloilta. Paikallisesti nyky-Suomessa on kekrimarkkinoita ja kekrirokkia.

Juhannuksen ja joulun välisessä pimeän ajan pidentämässä Suomen syksyssä olisi tilaa ja tilausta yhteiselle satokauden päättymisen juhlalle valtakunnallisestikin samassa mielessä kuin kekrinä korostui suomalaisuus, lähiruuan arvostus, terveellisyys, ekologisuus, tekemisen ilo ja yhdessä oleminen.

Satokauden päättymisen juhla korostaisi nykysuomalaiselle ruuan arvoa.

PÄIVIKKI ANTOLA

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston etnologian professori emerita, Turun yliopiston uskontotieteen ja Tampereen yliopiston kansanperinteen ja viestinnän antropologian dosentti, tietokirjailija.

Avaa artikkelin PDF