Kun mullasta tuli taideprojekti

Hiki virtasi niskaani pitkin, kun istuin yhteisötaidehankkeen loppujuhlallisuuksissa. Aurinko kuumotti ja multa tuoksui. Moni osallistujista oli vetäissyt hartiahuivin olkapäilleen alkukesän vetoa torjuakseen.

Oleskelimme vanhusten palvelutalon lasitetulla parvekkeella. EU-rahoitteiseen taideprojektiin osallistunut taiteilija oli hoitohenkilökunnan kanssa raahannut parvekkeelle multapusseja, isoja ruukkuja ja ihania kukantaimia. Muistan mustasilmäsusannan ja sen, miten innokkaasti ja hellän huolellisesti vanhukset istuttivat kukkia laatikoihin.

Idea tuntui mainiolta.

Puutarhainnostukseni lumoissa hehkuin, että kaikkien kansalaisoikeuksiin tulisi kuulua mullan peukalointi, myös laitoksissa asuvien vanhusten.

Lähes kaikki vanhukset kertoivat asuneensa ikänsä pihapiireissä, joissa olivat tottuneet

kiirehtimään porkkanapalstalta sisätöihin ja keittiöstä ruohosipulin hakuun pihalle.

Heille kesän tulo merkitsi pitkästä aikaa ripauksen verran mullan tuoksua ja maan kosketusta, kotoisia muistoja ja tekemisen meininkiä.

Projektissa tavoiteltiin asuinympäristön parempaa viihtyisyyttä ja tietenkin yhteisöllisyyttä ja osallistumismahdollisuuksia. Valitettavasti

projekti oli projekti, kuten niin usein: tuskin vanhukset tuossakaan paikassa enää kukkia

istuttelevat.

Loppuraportissa pahoiteltiin henkilökunnan kiirettä ja sitä, etteivät esimiehet innostuneet yhtä lailla kuin muutamat työntekijät, jotka olivat laittaneet vanhusten piristämiseen omaa aikaansa ja rahaansa.

Tänä keväänä julkistettiin Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Superin tutkimus siitä, miten vähällä väellä vanhusten hoitolaitoksissa sinnitellään.

Yhteensä 73:n ympärivuorokautista hoitoa tarjoavan laitoksen otannassa hoitajamäärä oli pienimmillään 0,38 hoitajaa vanhusta kohden ja suurimmillaan 1,02.

Säästöt purevat: vaipoista tinkiminen on päässyt otsikoihin. Ja se, ettei suurta joukkoa vanhuksia ehditä syöttää tai ulkoiluttaa.

Isojen ongelmien rinnalla mullasta puhuminen tuntuu turhalta, vaikkei sitä olekaan.

Tavoitteiden pitää olla korkealla: vanhusten hoitoon pitää saada yksilöllisyyttä ja inhimillisyyttä. Siis multaakin sitä haluaville.

Puutarhan ja kukkien merkitystä mielenrauhalle ei voi väheksyä.

Hoitolaitosten minimihenkilökuntamäärä pitää kirjata lakiin. Samaa vaatii Super. Liiton esitys on, että yhtä hoitajaa kohden saisi olla korkeintaan kaksi vanhusta.

Ilman lakia ja sanktioiden pelkoa ihanteisiin, saati edes minimipärjäämiseen, ei päästä.

Nykyistä henkilöstömäärän vaihtelua perustellaan sillä, ettei määrä takaa laatua. Ei tietenkään, mutta turha on kuvitella, että laatuun päästäisiin äärimmäisen vähälläkään porukalla.

Vaikka minimimäärät olisivat laissa, hyvään tai luksushoitoon pyrkivä laitos voi halutessaan helposti ylittää ne. Kukaan ei estä palkkaamasta virikehenkilöitä, ostamalla yhdistyksiltä kerhotoimintaa, puutarharetkeilyä ja kannustamalla

kaiken palkkatyön lisäksi omaisia ja vapaaehtoisia ulkoiluttamaan ja viihdyttämään laitosten asukkaita.

Huonokuntoiset laitosvanhukset on kuitenkin valitettavan helppo unohtaa, koska he eivät kirjoita yleisönosastoille, he eivät lähde barrikadeille tai äänestämään. He eivät seuraa Twitter-julkisuutta eivätkä peukuttele Facebookissa.

Siksi toivoin, että maahan olisi saatu ykkösnainen, joka olisi perehtyneisyydellään osoittanut, että sosiaalikysymykset, vanhusten ja sairaiden hoito ovat edelleen yhteiskunnan perustehtäviä.

Toisin kävi: pääministeripuolueen kenttäväelle sosiaalisessa mediassa seikkailu ja pelin

politiikka ovat kiehtovampi tulevaisuuden näkymä kuin arkinen raadanta heikkojen, vanhojen ja sairaiden asioiden ratkaisemiseksi.

Onneksi muutamat omaiset jaksavat käydä

pitkiäkin taisteluita vanhusten asuinolojen puolesta. Kaikilla ei kuitenkaan ole omaisia eivätkä kaikki omaiset jaksa tai osaa vaatia parempia oloja.

Tarvitaan lakia, jotta vanhukset pääsevät ulos, saavat viriketoimintaa ja säilyttävät

ihmisarvonsa loppuun saakka.

liisa.yli-ketola@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF