KALAJUTTU Soutaja

En arvannut aikaisia syyskuun iltoja tällaisiksi. En tiennyt miten kuu valaisee ja tähdet vilkkuvat järven pinnasta tuulen keinuttaessa valoa laineilla. Jokin tumma ui luodon suuntaan, olisiko piisami.

Olemme koiran kanssa mökin terassilla. Koira on portaiden tuntumassa korvien päät korkealla ja kuono kohti horisonttia. Minä istun resuisessa kipparintuolissa katse samaan suuntaan. Ylläni on kaloista tahraantunut untuvatakki. Päivällä kärsi vielä istua uimapuvussa lämpimällä kalliolla.

Portaat ovat lahot. Laskeskelen, että lankkuportaiden ikä on viitisenkymmentä vuotta. Sen aikaa mökki on seissyt tällä kalliolla. Torpparin mökki siirrettiin tähän toiselta puolen pitäjää silloin, kun huvilakulttuuri alkoi muuttua koko kansan huviksi. Rantatontteja tuli myyntiin samaan tahtiin kuin maatiloja lopetettiin ja rantapalstojen hinta nousi.

Myöhemmin yöllä käyn patjalleni puuarkkujen päälle. Koira asettuu portaiden päähän vartioon. Se huolehtii, etten katoa. Puolustamaan se ei rupea.

Herätessä on oudon hiljaista. Lokit ovat lähteneet jo aikaa sitten. Ensin rakennettiin sauna ja sitten mökki. Ennen saunan valmistumista nukuttiin teltassa. Silloin lokkien huutoon heräsi joka aamu. Sitä seurasi airon kolahdus veneen kylkeen ja kirskahdus veneen osuessa rantaan. Isä tuli verkoilta, perkasi saaliin ja heitti perkeet lokeille. Aurinko lämmitti teltan kattoa, kahvi tuoksui ja minä vaivuin takaisin uneen.

Päivällä äiti valmisti kaloista ruokaa kivistä tehdyllä kesähellalla. Isä selvitti verkot. Illan suussa ne laskettiin uudelleen. Välillä äiti oli soutajana, välillä minä. En koskaan ollut niin lähellä isää kuin veneessä. Hän kehui aina soututaitoani. Helppohan hänen oli kehua, kun oli itse opettanut.

Muistan isän rauhallisen äänen ja tutun asennon hänen istuessaan veneen perässä. Verkkoja nostettaessa hän innostui jokaisesta kalasta. Edes verkkoa sotkevat pikkusintit eivät tehneet poikkeusta.

Kunnollisen kokoisesta kuhasta tai siiasta, tai syksyn muikkusaaliista syntyi riemu, jota jo vähän piiloteltiin. Saalis ennakoi suolasiikaa, paistettua kuhaa tai muikkukeittoa. Haukia pantiin kappaan ja tarjottiin tutuille.

Isä lähti verkoille joka aamu. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän muuttui virkamiehestä kalamieheksi. Puen päälleni hänen kalatakkinsa ja vedän jalkaan kumisaappaat. Etsin venetapin takan reunalta ja otan verannalta ämpärin. Kävelen rantaan. Yöllä on satanut ja kalliot ovat liukkaat. Tuuli tuntuu nousevan.

Asettelen airot hankaimiin ja työnnän veneen järveen. Potkaisen vauhtia ja käännän kokan kohti Tupsukaria. Otan rantalepästä kiinnekohdan. Olen järvellä yksin. Kesäasukkaat ovat kaikonneet jo vuosia sitten, ja rannan viimeinen virallinen asukas lopetti kalalla käymisen täytettyään yhdeksänkymmentä. Arvaan hänen istuvan keittiön pöydän ääressä ja katselevan järvelle. Kuvittelen hänet ikkunaan ja vilkutan.

Karin takana killuu mehukattipullo verkon merkkinä. Laskin illalla yhden verkon, elämäni ensimmäisen. Paikan valitsin summamutikassa. Olen soutanut verkkoja lukemattomia kertoja, mutta koskaan ei tullut mieleen opetella laskemaan tai nostamaan niitä.

Huopaan mehukattipullon viereen ja kurkotan sen käteeni. Verkko nousee ja kerään sitä puikkariin. Yritän toisella airolla venettä pois verkon päältä. Airo luiskahtaa hankaimesta ja putoaa veteen. En yletä siihen.

Jotenkin pääsen yhdellä airolla takaisin mökkirantaan, mutta en saa tuulessa venettä osumaan oikeaan kohtaan. Kipuan laidan yli veteen. Vedän venettä kalliolle sen verran kuin jaksan, ja sidon narulla leppään. En käsitä, miten vanha ja sairas mies on jaksanut kiskoa sen paikalleen.

Tähän tämä jää. Ei enää lokakuista muikunpyyntiä tai tarpomista hangessa talviverkoille. Ei enää jokavuotista isänpäivälahjaa, jonka millikoot ja korkeudet osaan ulkoa. Kuukauden olen soudellut järven selkiä ja katsellut maisemia, isälle rakkaita rantoja. Olen tuntenut hänet lokkina veneen yllä. Tämän lähemmäksi häntä en pääse. Huomenaamulla lähden.

TERDE SILVAN

Joensuu

Avaa artikkelin PDF