vierasyliö Katovuodet ajoivat uudistuksiin

Kahden hellekesän jälkeen

lopuillaan oleva kesä tuntui kolealta ja sateiselta. Tulvat olivat paikoin tuhoisia ja

korjuut keskimäärin kolmisen viikkoa myöhässä. Silti maa-

ja metsätalousministeriö

ennustaa, että viljasadossa

päästään kymmenen viime vuoden keskiarvoon eli 3,8 miljardiin kiloon.

Ilmatieteen laitos kertoo, että lämpötilakin nousi keskimääräisiin lukemiin. Kesän

sademäärät olivat kyllä paikoin ennätyksellisiä, mutta paikoin jäätiin pitkän ajan keskiarvojen alapuolelle.

Toista oli viisikymmentä vuotta

sitten. Kurjana muistettu kesä

1962 todella oli kahdesta

neljään astetta keskimääräistä kylmempi ja varsinkin loppupäästään sateinen. Esimerkiksi

Joensuussa satoi elokuussa 162 millimetriä. Kaikkialla ei silloinkaan ollut yhtä märkää, Tampereella satoi tavanomaiset 53 millimetriä.

Täyttä katastrofia torjuivat loppusyksyn pouta sekä

poikkeusjärjestelyt.

Puolustusvoimat lähetti

pelloille varusmiehiä, koulut antoivat korjuulomia ja jopa Helsingin kaupunginhallitus vetosi asukkaisiin, että mahdollisimman moni avustaisi sadonkorjuussa.

Viljasta korjattiin vielä

yli puolet ilman leikkuupuimureita. Laskettiin ainakin

20 000 maatalouden ulkopuolisen henkilön osallistuneen korjuutöihin. Oma huolensa tuli kovin kostean viljan

kuivaamisesta. Palosuojeluyhdistys muistutti kuivaamopalojen vaarasta.

Viljasato jäi 1 400 miljoonaan kiloon, mikä oli 20 prosenttia

edellisvuotista vähemmän. Vuoden maataloustuotannon volyymi ei kuitenkaan laskenut samassa suhteessa, luvuksi tuli seitsemän prosenttia.

Syksyn lähestyessä MTK ja muut maataloustahot nousivat vaatimaan toimenpiteitä menetysten korvaamiseksi. Niinpä valtio laski osuutta, jonka

myllyjen oli käytettävä kotimaista viljaa (sekoituspakko), jolloin myös leipäviljan laatuvaatimuksia lievennettiin.

Siemenen ja apulantojen ostoon valmisteltiin lainoitusta.

Kylvömahdollisuuksien

puutteessa seuraava syysvehnäsato jäi kuitenkin

kahteen kolmannekseen

katokesänkin sadosta. Väkirehujen hintaa alennettiin maatalouden markkinointirahaston kautta.

Yksi pienviljelijäjärjestöistä

vetosi työvoimaviranomaisiin,

että totutusta 4–6 peltohehtaarin rajasta työllisyystöihin pääsemiseksi joustettaisiin. Työllisyyskysymyksen

hoitamista arvioitiin Satovahinkokomiteankin tärkeimmäksi työksi.

Niin sanottu Westermarckin

komitean mietintö oli valmistunut juuri keväällä 1962

ehdottaen maltillisia tuotannonrajoituksia. Katokesä ja vuosien

1961–1962 maailman- ja ulkopoliittiset kriisit eivät suosineet ehdotuksia. Muutenkin ne

järkyttivät monia, olihan vain parikymmentä vuotta aiemmin eletty tiukassa elintarvikesäännöstelyssä.

Sotavuosiin osui muiden

vastusten lisäksi poikkeuksellisia säitä.

Talvisodan pakkaset

muistetaan parhaiten, mutta

kesä 1941 oli ensin kuiva ja korjuun lähestyessä sateinen. Korttiannokset olivat seuraavana talvena erityisen pienet. Kevät 1942 oli harvinaisen kylmä, mutta tilanne parani kasvukauden edetessä.

Pienimmät kokonaissadot

korjattiin syksyinä 1944 ja 1945, viidennes nykytasosta, ja siitäkin merkittävä osa meni välttämättömäksi ”biopolttoaineeksi” hevosille.

Tuolloinen korttikausi oli suomalaisilla toinen. Ensimmäinen säännöstely toimeenpantiin vuosina 1916–1919.

Erityisesti kesän 1917 ankara

kuivuus yhdistettynä sodan aiheuttamaan viljantuonnin tyrehtymiseen aiheutti viljapulan.

Pula oli sitäkin kipeämpi, koska vähävaraisten ravinto koostui pääasiassa leivästä ja puurosta. Yleinen elintarvikesäännöstely merkitsi kuitenkin

uudenlaista yhteisvastuullisuutta. Aiemmin katoja oli ”korvattu” vain armeliaisuudella.

Viimeinen laaja kato, johon mikään yhteiskunnan tasaus ei vielä yltänyt, koettiin vuonna 1902. Syyskuinen ankara halla

täydensi sadekesän tuhot. Nälän uhkaamia avustettiin hyväntekeväisyydellä ja aputöillä.

Nälkäkeräyksistä haluttiin

kuitenkin pysyviin parannuksiin: ”Maamiehen koko

taloudenhoito on meillä vielä sillä kannalla, etteivät maanviljelijät yhdenkään satovuoden sattuessa kykene siitä

kunnialla suoriutumaan”,

kirjoitti Hannes Gebhard

Pellervossa ja suositteli osuustoimintaa tueksi.

Gebhard ei pelkästään vain puhunut. Jo kymmenkunta vuotta aiemmin hän oli

esittänyt parannuksia alan

tilastointiin; ilman oikeaa pohjatietoa maataloutta oli vaikea kehittää. Niinpä Virallisen tilastossa vertailtiin vuoden 1902 katoa keskisatoihin.

Valtakunnallisesti sadonalennus oli runsaan viidenneksen, siis samaa luokkaa kuin 1962, tietysti vaihdellen. Esimerkiksi peruna ei juuri kärsinyt 1902.

Jo nälkävuodet 1866–1868 olivat johdattaneet maatalouspoliittisiin uudistuksiin. Hallanaran viljan asemesta alettiin suosia karjataloutta.

Suuntauksen huippu oli 1906 esitetty iskulause. Sen mukaan nälkä ei maasta katoa, ennen kuin viimeinenkin ruiskuhilas on hävitetty. Kukaan ei osannut arvata, että vain vuosikymmenen päästä nälkä tuli juuri rukiin puutteessa.

Vuonna 1962 kansa mietti,

olivatko kenties atomipommikokeet vaikuttaneet säihin. 2000-luvun säitä tarkkaillaan

suhteessa ilmastonmuutokseen. Suunta on kohti lämpimämpää, mutta sääkäyriin piirtyy

edelleen piikkejä ylös ja alas.

Nykyään kurjakaan kesä ei aiheuta suoranaista nälkää, mutta vieläkin huono kasvusää voi viedä, Gebhardin sanoin, ”monen jo masentuneen

maamiehen mielen epätoivon partaalle”.

Miten hänen 1902 suosittelemiensa ”yhteisostojen” ja pian perustetun Hankkijan viimeisin käänne vaikuttaa viljelijäin

talouteen, jää nähtäväksi.

Yhteiskunnallista yhteisvastuuta, kuten katokorvauksia,

tarvitaan joka tapauksessa edelleen – ellei sitten opita säätelemään säitä.

RIITTA MÄKINEN

Kirjoittaja on valtiotieteen maisteri.

Avaa artikkelin PDF