Kolmannen polven sahuri työllistää yli tuhat henkeä

Markku Koskinen johtaa sahayhtiötä kolmannessa polvessa. Palkkalistoilla on monta koulukaveria. 

Toimitusjohtaja Markku Koskinen ojentaa puisen käyntikortin, joka koostuu kahdesta paperinohuesta koivuviilusta. Se on yksi erikoistuotteista, joilla Koskisen saha takoo menestystä maailmalla – puhumattakaan sahatavarasta, lastulevystä ja taloteollisuuden elementeistä.

Pitkälle on ponnistettu yhtiön syntyvuosista, jolloin saha sylki kitusistaan peruslankkua. Metsien vuosikasvukin kituutti alle puolessa tämän päivän yli sadasta miljoonasta kuutiosta.

Sata vuotta sitten puuta käytettiin teollisesti noin kymmenesosa nykyisestä. Pitkin Suomea ripotellut noin 600 piensahaa ja kenttäsirkkeliä jaksoivat niellä seitsemän miljoonaa kuutiota. Massaksi päätyi puolitoista. Polttopuuksi hakattiin yli kolminkertainen määrä teollisuuden käyttöön verrattuna.

Metsiä hyödynnettiin napsien parhaat puut päältä. Ei juuri puhuttu metsänhoidosta saatikka biotaloudesta tai ympäristövastuusta.

Kärkölän Järvelässä sijaitsevan Koskisen sahan perusti kylän oma kasvatti Kalle Koskinen. Patruuna muisti työntekijöiden nimet ja istuksi usein porukan keskellä jutustelemassa.

50-luvulla yritys siirtyi metsänhoitajaksi opiskelleelle Kalevi-pojalle, joka laajensi toimintaa vaneriin ja lastulevyihin.

Nyt johdossa on Koskinen kolmannessa polvessa. Puualan diplomi-insinööri Markku Koskisen sisarukset Eva Wathén ja Kari Koskinen työskentelevät myös yhtiön johdossa.

”Toivoin jo kymmenvuotiaana, että minusta tulee sahan johtaja”, Koskinen muistelee.

Ura alkoi 14-vuotiaana dramaattisissa merkeissä: Saha paloi maan tasalle. Käsiä tarvittiin puhdistamaan tiiliä myytäväksi eteenpäin.

80-luvun lopulla paljastui, että palon yhteydessä pohjaveteen oli päässyt kloorifenolia. Asiaa puitiin oikeudessa, jossa rikossyytteet hylättiin. Onnettomuuden jälkipyykkiä pestään vieläkin, sillä yritys tekee Pöyryn kanssa yhteistyötä pohjavesivarannon puhdistamiseksi.

Koskisen mukaan yhtiö on kunnostautunut ympäristöasioissa muun muassa hankkimalla vastuullisuudesta kertovat ISO-sertifikaatit ja ostamalla mahdollisimman paljon sertifioitua puuta. Asiakkaatkin vaativat, että ympäristöstä huolehditaan.

Kolmas polvi on laajentanut liiketoimintaa rakennusteollisuuden elementteihin, sisustusvanereihin ja Venäjällä surraavaan koivusahaan, joka tekee tulosta alkuvaikeuksien jälkeen.

Koskisen tehdas valmistaa viidenneksen kaikesta suomalaisesta vanerista. Valtaosa menee vientiin. Vaneria käytetään niin rakentamisessa, tuulivoimaloiden siipirakenteissa, soittimissa, Artekin huonekaluissa, konserttisalien rakenteissa kuin pakettiautojen verhouksessakin. Ohutta viilua menee muun muassa pienoismalleihin, leluihin ja satuloiden runkoihin.

Perinteistä sahatavaraa uppoaa etenkin Kiinaan.

Yhtiön lastulevytehdas on Suomen viimeinen, kun niitä 80-luvulla oli vielä 15. Rakentamisessa lastulevyn on osin syrjäyttänyt kipsilevy ja kalusteissa MDF-levy.

Koskisen mukaan käsillä on tasaisen hyvä suhdanne. Mistään nousukaudesta ei voida puhua, mutta toisaalta takana on vuosien 2009–2012 lama, jolloin liikevaihto syöksyi 230 miljoonasta 145 miljoonaan euroon. Johtajalle aika oli rankkaa irtisanomisten ja lomautusten takia. Väki väheni 300 hengellä.

Koskisen mukaan ihmiset muodostavat työssä sekä rankimman että antoisimman puolen. Ylläpidettäviä kontakteja piisaa asiakkaista ja metsänomistajista rahoittajiin sekä muihin sidosryhmiin.

Nykypolven Koskinen ei ehdi paistatella patruunana. Aikaa jää harmillisen vähän alaisten tapaamiseen. Tietokonehommat, erityisesti sähköpostin pyörittäminen, ja palaverit haukkaavat valtaosan päivistä.

Digitalisoituminen onkin luultavasti suurin ero entisaikoihin.

”Jos paperilla vielä toimittaisiin, olisi talousosaston henkilöstömäärä kuusinkertainen nykyiseen verrattuna”, Koskinen ynnää.

Koskisella on jalat tukevasti Järvelän maassa. Lapsuudesta saakka tuttu koti sijaitsee puolen kilometrin päässä sahalta. Palkkalistoilla on monta koulukaveria.

”Opettaja sanoi aina, että jos ette opiskele kunnolla, joudutte sahalle töihin. Nykyään olemme kääntäneet sen niin, että jos ette opiskele kunnolla, ette pääse sahalle töihin”, Koskinen toteaa.

Tosin hän kantaa huolta puualan koulutuksen alasajosta. Biotaloutta hehkutetaan juhlapuheissa, mutta perinteinen mekaanisen teollisuuden osaaminen uhkaa jäädä jalkoihin. Puuinsinööriksi ei voi opiskella enää juuri missään.

Osaajia tarvitaan, sillä sahanterät eivät Suomessa ruostu. Päinvastoin – Koskinen uskoo, että jopa puuhuonekalujen tuonti kääntyy vielä vienniksi.

Myös puurakentaminen on huudossa ilmastomyönteisen, uusiutuvan materiaalin ansiosta.

Perheyrityksen pelikenttä näyttää kaikin puolin lupaavalta myös neljännelle polvelle, joka tallaa jo pihkaisella urapolullaan.