vierasyliö Ratkaistaanko lajimme kohtalokaupungeissa vai maaseudulla?
Pohjoismaat ovat perinteisesti olleet kehitysyhteistyömyönteisiä valtioita. Ruotsi 4,1 miljardin euron ja yhden prosentin bkt-osuudellaan on alan tunnustettu suurvalta.
Suomenkin yhden miljardin euron tasosta ja jaosta käyttötarkoituksiin riittää keskusteltavaa, vaikka emme ole vielä saavuttaneet edes lupaamaamme 0,7 prosenttia bkt:sta.
Pohjoismaiden harjoittaman kehitysyhteistyön 2010-luvun avainsanoja ovat Afrikka ja tehokkuus.
Hankkeiden ja avustettavien maiden määrää on reippaasti vähennetty. Muun muassa diktatuurit ovat joutuneet havaitsemaan rahamäärien pienentymisen tai peräti katoamisen.
Näin on käynyt Daniel Ortegan itsevaltaisesti johtamalle Nicaragualle, jonka vuosientakaiset Matagalpa-projektit ovat kansalaistoiminnan maineikasta historiaa.
Kohde maanosaksi valikoitunut Afrikka on tehnyt kaikkensa ollakseen mahdollisimman hankala avustettava. Tässä on luonnollisesti sattumien satoa, mutta nykykurjuudella on myös pitävät luonnonmaantieteelliset ja väestöhistorialliset taustansa.
Pohjois-Afrikan Arabikevään kansannousujen laukaisevina tekijöinä olivat itsevaltaiset hallinnot, aiempien kansannousujen perilliset. Takamaiden aavikoitumisen puristusvoima sysäsi joutilaiden nuorten miesten joukot tekemään ”jotakin”.
Vallat vaihtuivat, mutta vastaavanlaisia paineita tukahdutettuine heimoliikehtimisineen purkautuu Saharan eteläpuolellakin.
Oma lukunsa on Etiopian alue, johon ihmislajimme ilmestyi 195 000 vuotta sitten, ja josta se lähti ensimmäisenä globalisaationa maailmanvalloitukseen 40 000 vuotta sitten.
Etiopian nykyhallinto on hyväksynyt – omasta kansastaan välittämättä – Kiinan maassa harjoittaman siirtomaapolitiikan. Kiina on ”vuokrannut” viljelyskelpoista maata minikorvausta vastaan 30–50 vuodeksi.
Ruotsi on reagoinut Etiopian ihmisoikeusrikkomuksiin supistamalla yhteistyötä hallinnon kanssa ja jatkamalla sitä vielä kansalaisjärjestöjen kanssa. Suomi näyttää hyväksyvän sekä Kiinan siirtomaapolitiikan että Etiopian sitä myötäilevän ihmisoikeusrikkomusten politiikan.
Edellä mainittu johtaa siteeraamaan nykyisen kehitysministerimme Maaseudun Tulevaisuudessa (16.4.) julkaistua lausuntoa kehitystyön perusteista: ”Lähtökohtana ovat ihmisoikeudet, kehitysmaiden omat voimavarat ja vihreän osallistavan talouden periaatteet. Viime kauden ympäristöpainotus jätti yhteiskunnallisen ja sosiaalisen ulottuvuuden katveeseen.”
Tähän on tunnustettava, että mainittu edellinen kehitysministeri Paavo Väyrynen hyväksyi nykyisen kehitysministerin arvostelemat ympäristöpoliittiset linjaukset vihreässä eduskuntaryhmässä keskustelun tuloksena syntyneen mukaisina.
Kiinan ja Etelä-Korean harjoittama siirtomaapolitiikka on ministeri Heidi Hautalan edellä esitetyn lausunnon kolmen ohjelmallisen kohdan kanssa räikeässä ristiriidassa. Oikeutusta ympäristönäkökohtien laiminlyöntiin ei löydy mistään.
Siirtomaapolitiikkaa ovat harjoittaneet myös afrikkalaiset valtiot. Muun muassa Gaddafin Libya osti Ukrainasta 250 000 hehtaaria peltoa.
Maapallon väkiluku kasvoi viime vuonna 92 miljoonalla; joka seitsemäs seitsemästä miljardista ihmisestä elää aliravittuna. Tämä näyttää unohtuvan: Ravinto ja suoja (turva) ovat edelleen ekologiset perustekijät. Niiden pitää perustaksi kaikelle muulle toteutua, myös kehitysyhteistyölle.
Viime aikoina on Afrikan kohdalla muistutettu siitä, että sen pinnan alla maaperässä on brittitutkimuksen mukaan sata kertaa enemmän vettä kuin on maanpinnalla.
Helsingin Sanomien 21.4.12 julkaiseman British Geological Surveyn pohjavesiesiintymäkartan mukaan alueelliset varantovaihtelut ovat kuitenkin suuret. Jokainen alue tarvitsee näin oman perusselvityksensä.
Pohjavesivarantojen hyväksikäyttö oli voimallisesti esillä yliopisto-opetuksessa 1950-luvulla. Silloisten oppien mukaan toimittiin sittemmin muun muassa Arabian niemimaalla.
Fossiilista vettä pumpattiin jopa yli kilometrin syvyydestä maanpinnalle talous- ja keinokasteluvedeksi, kunnes havaittiin tämän menettelyn kestämättömyys pitkällä aikavälillä.
Käsipumput ovatkin monilla maaseutualueilla ekologisesti kestävin ratkaisu. Vettä ei ole missään tuhlattavaksi saakka.
Kehitysyhteistyö on Afrikassakin luonnonvarojen niukentumisesta ja historiallisista rasitteista johtuen äärimmäisen haasteellinen tehtävä.
On saatava luotua alueellinen tahtotila, joka ottaa ekologiset perustekijät ja hyvän ympäristöpolitiikan vaatimukset mahdollisuuksien mukaan huomioon.
Taloudellisen tuen vastaanottaja on sitoutettava demokratiaan, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja korruption hyväksymättömyyteen.
Kaikki suurlähettiläiksi tähtäävät maisterit ja tohtorit pitäisikin kierrättää Afrikan kautta heidän yksilöllisten taipumustensa elämänsuojelutehtävään kartoittamiseksi.
Kehitystyön käytännön linjauksista joudutaan väistämättä ottamaan kantaa, kaupunki vai maaseutu. Se, että jälkimmäinen tuottaa ravinnon, saattaa kokemusperäisesti ratkaista toimenpidevalinnan jälkimmäisen hyväksi, jos suunnitelma on muutoin hyvä.
Talouskasvuluvut ovat ylipäätään näissä kuvioissa kehno mittari. Maaseutuosaaminen ratkaisee ihmislajin kohtalon.
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on emeritusprofessori ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
