Rehuarvojärjestelmä pitää uudistaa

vierasyliö

Sikatilalla rehu on eläintuotannon suurin kustannuserä.

Porsastuotannossa rehun osuus on noin puolet tuotantokustannuksista ja lihasikalassa noin

40 prosenttia.

Rehun hinnan lisäksi sen

tuotantovaikutus ja muut

ruokintaan liittyvät ratkaisut vaikuttavat keskeisesti sianlihan tuotantokustannuksiin.

Rehun tuotantovaikutusta

mitataan rehuarvolla, ja rehujen suhteellisen tuotantovaikutuksen määrittäminen on ollut keskeinen kotieläintutkimuksen tavoite yli sadan vuoden ajan.

Rehuarvolla tarkoitetaan

rehun energia- ja valkuaisarvoa eläimen ruokinnassa. Rehun

ravintoarvoon vaikuttavat myös kivennäisten ja vitamiinien

pitoisuudet, ja mahdollisten haitta-aineiden olemassaolo.

Euroopan suurilla sianlihan tuottajamailla Saksalla, Ranskalla, Alankomailla ja Tanskalla on omat rehuarvojärjestelmänsä. Myös kaikissa Pohjoismaissa

sianrehujen rehuarvot lasketaan eri lailla.

Vain Tanskalla on ollut resursseja kehittää oma rehuarvojärjestelmä. Ruotsissa on otettu

käyttöön Ranskan ja Norjassa

Alankomaiden järjestelmä.

Meillä on Alankomaissa 1990-

luvulla käytössä olleet rehuarvojen laskentaperusteet.

EU:ssa on harmonisoitu monia asioita, mutta rehuarvojärjestelmät ovat vahvasti kansallisia. Suomeen tuodaan eläinainesta muista Euroopan maista, mutta

erilaisten rehuarvojärjestelmien

vuoksi eri maiden ruokintasuositusten vertaaminen on hankalaa.

Yhtenäisistä rehuarvojen

laskentaperusteista olisi hyötyä myös unionin sisäisessä rehukaupassa.

European Association of

Animal Production selvitti 2000-luvulla mahdollisuutta yhtenäistää sianrehujen energia-arvojen laskentaa. Harmonisoinnista kiinnostuneita maita oli, mutta yhteistä tahtoa ei löytynyt. Myös Pohjoismaiden yritys

sopia yhteisestä energia-arvojärjestelmästä epäonnistui.

Valkuaisarvojen suhteen

tilanne on parempi, sillä useimmissa Euroopan maissa lasketaan rehun sulavien aminohappojen pitoisuudet standardoitujen

sulavuuskertoimien avulla.

Suomessakin tämä laskentatapa on otettava käyttöön.

Monissa maissa elinkeinon toimijat osallistuvat rehuarvojärjestelmän ylläpidon kustannuksiin. Kansallisesta järjestelmästä ei haluta luopua, jotta siihen tehdyt satsaukset eivät valuisi hukkaan. Samasta syystä

järjestelmää ei haluta antaa

korvauksetta muiden maiden käyttöön.

Toisaalta kaikilla mailla ei ole samanlaista intressiä tai resursseja osallistua yhteisen rehuarvojärjestelmän ylläpitoon.

EU:n rehulainsäädännössä on yhtenäiset ohjeet siitä, mitä merkintöjä markkinoilla olevan rehun etiketissä pitää olla. Osa merkinnöistä, kuten rehuarvojen ilmoittaminen on vapaaehtoista. Jos rehuarvot ilmoitetaan,

etiketissä on käytettävä kansallisia rehuarvoja.

Suomessa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT vastaa maa- ja metsätalousministeriön toimeksiannosta

rehuarvojen laskentaperusteiden

julkaisemisesta ja rehutaulukoiden ja ruokintasuositusten ylläpidosta (www.mtt.fi/rehutaulukot).

Sikatilan näkökulmasta viljan rehuarvon tunteminen on

ruokinnan suunnittelun perusta.

Omaa viljaa analysoidaan

yleensä satovuoden vaihtuessa, mutta osalla tiloista harvemmin.

Sikojen ruokinnassa käytetään erilaisia sivutuoteliemiä. Liemierän mukana ei tilalle tule aina riittävästi tietoa sen koostumuksesta ja rehuarvosta, ja kaikkien sivutuoterehujen rehuarvoja ei ole Rehutaulukoissakaan.

Rehuseosten optimointi on summittaista, jos yhdenkin rehuaineen rehuarvoa ei tunneta.

Valkuaisarvojärjestelmämme

on uudistuksen tarpeessa, sillä valkuaisarvojen laskentaperuste on epätarkka.

Ruokinnan optimoinnissa

rehuaineiden sulavien aminohappojen pitoisuuksien tulisi summautua rehuseoksen

valkuaisarvoksi. Nykyisessä

valkuaisarvojärjestelmässä

näin ei aina ole, ja sulavuuskertoimien standardointi parantaa optimoinnin tarkkuutta.

Energia-arvon laskennassa

hiilihydraattien jako raakakuituun ja typettömiin uuteaineisiin ei huomioi riittävän hyvin tärkkelyksen, sokereiden ja fermentoituvan kuidun

energia-arvojen eroja sioilla.

Lisäksi lihasioilla määritetyt sulavuuskertoimet aliarvioivat kuitupitoisten rehuaineiden

sulavuutta ja energia-arvoa emakoilla.

Uuden järjestelmän tulisi

kuvata mahdollisimman tarkasti

sekä eri rehujen tuotantovaikutusta että sikojen ravinnontarvetta eri tuotantovaiheissa. Käytännön seikat vaikuttavat myös rehuarvojärjestelmän

valintaan.

Kansallinen rehustrategia vuosille 2011–2020 kehottaa

yhtenäistämään rehuarvojärjestelmien käytäntöjä Pohjoismaissa ja vähentämään siten kansallisen rehuarvojärjestelmän ylläpitokustannuksia.

Norjan käyttämä Alankomaiden rehuarvojärjestelmä on maksullinen, ja Tanskan järjestelmä edellyttäisi uusien analyysimenetelmien käyttöön ottoa.

Ruotsi otti käyttöön Ranskan

rehuarvojärjestelmän 2006. Se on meillekin kiinnostavin

vaihtoehto, ja korjaisi nykyisen rehuarvojärjestelmän puutteita.

Laskentaperusteet ovat monimutkaiset sisältäen monia rehuainekohtaisia yhtälöitä. Rehuarvojen laskemista helpottaa ilmaiseksi ladattava ohjelma (www.evapig.com).

Käytännössä laskentayhtälöt

pitäisi saada osaksi rehuoptimointiohjelmaa. Näin tilan käyttämän viljan analyysitiedot ja rehuarvot saataisiin helposti optimointiin ilman välivaihetta.

Kansallisia rehutaulukoita tarvitaan, sillä rehujen koostumukseen vaikuttavat muun

muassa viljelyolosuhteet ja

lajikkeet. Myös sivuvirtoja

tuottavissa prosesseissa on eroja.

Rehutaulukoiden hyödynnettävyys paranisi, jos eri laboratorioissa vuosittain tehtävät analyysit saataisiin yhteiseen tietokantaan. Näin viljalajikkeiden erot ja kasvukauden

vaikutus saataisiin paremmin selville.

MTT uudistaa sikojen rehuarvojärjestelmää tänä vuonna,

ja päivittää rehujen koostumustietoja Rehutaulukoihin.

Satafood ry:n Vastuullinen

sikatalous -hanke tarjoaa sikatiloille käytännön ruokintaneuvontaa, jonka tavoitteena on ruokintaa kehittämällä parantaa tilojen taloudellista tulosta.

KIRSI PARTANEN

JOHANNA DAKA

Partanen on vanhempi tutkija

Maa- ja elintarviketalouden

tutkimuskeskuksessa ja

Daka kehitysasiantuntija

Satafood Kehittämisyhdistys ry:ssä.

Avaa artikkelin PDF