HEVOSELÄMÄÄ Aika luopua
Lokakuinen viima puhalsi armottomasti vanhaa miestä vastaan hänen kävellessään kohti ruskankirjavaa niittyä. Siellä oli miehen suuri rakkaus ja onni, samaa väriä kuin syksyn ruska: Urmas, jo lähes kolmikymppinen suomenhevonen.
Miehen nimi oli Onni. Hän lähestyi kumaraisena laitumen veräjää ja vihelsi kimeästi. Urmas nosti päätään ja hörähti tunnistavasti. Sitten se jatkui ruohon hamuamista muina hevosina ja odotti, että Onni tulisi sen hakemaan.
Hevosen turpa teki tarkkaa työtä; siltä ei jäänyt huomaamatta yksikään vihertävä ruohotupas syksyn kellastamassa pellossa. Onnista oli suuri ihme, kuinka tarkasti hevosen herkät aistit erottivat syömäkelpoisen ruohon ruskeasta maasta.
”Mitäs poika?” Onni jutteli hevoselle ja pujotti tallipäitset sen suureen kyömyiseen päähän.
Onni kietoi kätensä Urmaksen pään ympärille hellästi ja rahnutti sen kiehkuraista otsaa, jota koristi valkoinen, pieni tähti. Otsassa näkyivät vanhenemisen merkit: harmaita karvoja, eniten silmien ympärillä. Silmien yläpuolella olevat syvät kuopat tekivät hevosesta surumielisen oloisen.
Hevonen oli muutenkin kuin muisto entisistä ajoista.
Ennen niin lihaksikas hevonen oli kuin kasaan painunut; kaula oli laiha ja notkolla, selkäruoto selvästi näkyvissä, samoin kylkiluut. Lonkat pistivät esiin terävinä ja nälkäkuopat olivat lommolla.
Onni silitti hevosen karkeaa karvaa, jossa vielä näkyi himmeästi kiiltoa. Verkkaisesti kävelivät mies sekä hevonen suojaan, joka oli tehty vanhasta navetasta. Seuraavasta yöstä tulisi hevosen viimeinen.
Raskaasti huokaisten Onni sekoitti ruunalle sen lempiappeen: leseitä, pellavalimaa ja melassia. Urmas iski turpansa ahneesti sapuskaan levitellen sitä pitkin karsinan seiniä. Hevonen oli aina ollut oikea sottapytty.
Onni katseli hevostaan, joka nuorena oli ollut niin raisu, että se oli pitänyt ruunata jo yksivuotiaana.
Hevosesta oli tullut Onnille erityisen rakas kumppani, kun hänen vaimonsa oli kuollut viisi vuotta sitten. Mies ja hevonen tuntuivat ymmärtävän toistensa ajatuksetkin. Turhat ärhentelyt saivat ruunan lähes pois tolaltaan.
Hevonen söi tyynenä aavistamatta kohtaloaan. Huomenna tulisi tuttu metsästäjä lopettamaan ruunan. Hauta oli kaivettu valmiiksi jo viikkoja sitten laitumen taakse. Teurastamolle ei laihaa hevosta kannattanut viedä.
Toisin oli ollut ennen. Onni muisti, miten hän oli vienyt Urmaksen emän, Voikukan, ja senkin edeltäjät kuljetuskopilla teurastamolle. Siellä ne oli lopetettu silmänräpäyksessä pulttipistoolilla.
Nyt sekin teurastamo oli mennyt jo konkurssiin. EU-määräykset olivat lopettaneet kotimaisen hevosenlihan tuotannon, kun samaan aikaan Italiasta rahdattiin Suomeen tonnikaupalla hevosenlihaa.
Onni katseli Urmasta kyyneleet silmissä. Päätöksenteko oli ollut vaikeaa. Syksyn tullen hevosen kunto oli kuitenkin heikentynyt nopeasti; se oli laihtunut, ruokahalu oli heikentynyt ja liikkeet kangistuneet.
Päätöksen teon jälkeen Onnin olo oli helpottunut. Hänestä tuntui, että hevonen oli onnekkaampi kuin monet ihmiset, joiden kohtalona oli maata vuosikausia jossakin laitoksessa käänneltävänä pakettina.
”Hyvää yötä”, Onni toivotti niin kuin aina tallista lähtiessään. Onni sammutti katkaisijasta valot, ruunan silmät kiiluivat pimeässä. Hevosen rouskutus oli Onnista parasta musiikkia, mitä hän osasi kuvitella.
Huonosti nukutun yön jälkeen Onni aukaisi tallinoven omituisen aavistuksen vallassa.
Urmas makasi karsinassa pitkin pituuttaan suussaan purematta jääneet heinänkorret. Hevosen silmät olivat himmeät ja lasittuneet. Sen laiha olemus näytti Onnista säälittävältä, karvapeite oli kostea ja vielä lämmin.
Onni kyykistyi hevosensa viereen ja purskahti itkuun. Oliko rakas ystävä aavistanut pois lähtönsä? Onni mietti.
”Hyvä ystävä, kiitos kaikesta”, Onni sanoi, silitti hevosen poskea ja sulki sen silmät viimeisen kerran.
SUVI NYKÄNEN
Imatra
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
