Jos olisi rikas ja rento, hevosten vaivat voisi ottaa seikkailuna, tutkimusmatkana

Ei jokaisella delfiinisafarilla nähdä delfiineitä, eikä jokaisella klinikkakäynnillä löydetä vikaa, kirjoittaa Miia Lahtinen. Kuva: Elina Paavola

Alustukseksi: minusta on kiva, että ihmiset neuvovat toisiaan. Se voi olla joskus ärsyttävää, mutta neuvominen on välittämistä. Koskaan ei tiedä etukäteen, mikä neuvo auttaa. Huonon tai jo kuullun neuvon taas voi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Ja mistä muusta me puhuisimme, jos emme hevostemme vatsavaivoista, jalkavaivoista, päävaivoista ja vaivoista? Mikä heinä, mikä klinikka ja mikä treeni toi meille avun, vai luovutimmeko?

Hyvin usein hevosten ongelmat johtuvat kivusta. Hampaiden kohdalla on tehty tutkimuskin, jossa hoidettiin sellaisten hevosten hampaita, joissa ei ajateltu olevan mitään ongelmia. Kun hampaista silti löytyneet kipua tuottaneet vauriot hoidettiin, hevosen käytös muuttui paremmaksi.

Kiukuttelu ihmisille ja toisille hevosille, laiskottelu, esteillä kieltäminen, säikkyminen – kaikki voivat olla merkkejä hevosen kivusta. Mutta jotta asiat eivät olisi liian helppoja, ne voivat kertoa myös hevosyksilölle vääränlaisista elinolosuhteista, käsittelystä tai ratsastuksesta.

Kun aletaan neuvoa, pelkkä neuvo hevosen tutkittamisesta onkin ihan liian ylimalkainen. Aloittelevia hevosihmisiä pitäisi oikeastaan erikseen varoittaa, että älä odota liikaa eläinlääkäriltä tai klinikkakäynniltä. Ei jokaisella delfiinisafarilla nähdä delfiineitä, eikä jokaisella klinikkakäynnillä löydetä vikaa. Tai ainakaan sitä oikeaa, merkittävää vikaa.

Jos hevonen on terve, se on kuin lottovoitto. Mutta sekin on merkittävä arpajaispalkinto, jos hevonen on kipeä, se menee eläinlääkäriin ja siltä löytyy hoidettavissa oleva ongelma. Näin vanhana pieruna sanoisin jopa niin, että sekin on välillä jonkinlainen plussa, jos hevoselta löytyy jotain oleellista, josta sanotaan, että tämä oli tässä. Ainakin se loputon löyhässä hirressä roikkuminen loppuu!

Jos olisi rikas ja rento, hevosten vaivat voisi ottaa seikkailuna, tutkimusmatkana. Tutkimusmatkahan se onkin. Palpaatio, tähystäminen, ultraus, röntgenkuvaaminen, CT-kuvat ja magneetti. Niin paljon kuin taivaalla on tähtiä, on hevosilla erilaisia diagnooseja.

Kerran minulle tuli tamma, joka ravasi hienosti ja lennokkaasti, mutta laukannostoissa se ehdotti laukan sijaan piaffia eli ravia paikallaan, hyvin koulutettu kun on. Ajattelin, että kas vain, en osaa ratsastaa tällä. Ei tullut mieleen, että sillä on sädeluuontuma. Kipeän selän olisin ymmärtänyt! Onneksi se myöhemmin alkoi arkoa jalkojaan käännöksissä tallissa, niin löytyi syy laukan noston murheisiin. Sädeluuontumadiagnoosin kanssa on sen jälkeen pärjätty, kun osattiin laittaa oikeanlainen kengitys.

Ongelmaakin oli yhä: ihmeellistä vinoutta ja ryntäämistä laukassa. Kuulostaa SI-nivelen ongelmalta, eikö vain? No ei. Munasarjakasvain.

Olisi pitänyt tutkittaa, sillä jälkiviisaalle merkit olivat olemassa. Kun tamma ravasi kakkakasan yli, se kaartoi kaulansa ja puhalsi vähän, koska sillä oli orihormonit tapissa. Vika huomattiin vasta sitten, kun ajateltiin teettää varsa.

Nyt hevonen on syksyllä tehdyn leikkauksen jälkeen ollut vähän vaisu. Olisiko veikkauksia, onko sillä kaviot taas kipeät? Vai onko sen suolisto epäkunnossa leikkauksen jälkeisten antibioottien takia? Vai onko sen psyyke vaan muuttunut, kun sen hormonitoiminta on erilainen?

Neuvoja otetaan vastaan.

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.