Onko ratsuhevosen myyminen hyvä vai huono uutinen?

Miia Lahtinen pohtii kolumnissaan hevoskauppaa. Kuvituskuva. Kuva: Antti Savolainen

Tapaan ajatella, että suomalaisilla keski-ikäisillä hevosharrastajilla on kollektiivinen trauma. Se koskee hevosten myymistä ja se syntyi, kun kouluratsastaja Kyra Kyrklundin Matador myytiin vuonna 1991. Kyran ja Matadorin piti voittaa jopa kultainen mitali Barcelonan olympialaisissa, mutta Matadorilla ratsastikin niissä olympialaisissa japanilainen liikemies, joka oli ostanut mustan oriin talousvaikeuksiin ajautuneilta Kytäjän Kartanoilta.

Kun muiden teinien sydämet särkyivät bändien hajottua, hevostytöt surivat Matadorin lähtöä. Surimme oikeaan aikaan ja aiheesta. Kyrklundin valtavasta taidosta huolimatta uusia mitaleita hän ei enää Matadorin jälkeen saavuttanut.

Hevoskaupoissa sivusta seuraajan harmitusta lisää usein se, että vain harvoin huippuhevoset nousevat uudella omistajallaan samalle tasolle, missä ne olivat. Hevosen ja ratsastajan välisen yhteistyön kehittyminen ottaa aikaa, ja usein uusi ostaja on vähemmän kokenut kilpailija, joka haluaa itselleen opetusmestarin. Onni hänelle, harmi penkkiurheilijoille. Hevoselle muutos voi olla kumpaan suuntaan tahansa.

Totta kai aikuisena pitää jo olla realisti. Kaikessa on puolensa ja puolensa. Niin kuin Mikko Mäentausta kunniakkaasti artikkelissa selittää, myyminen voi olla pakko ja se voi olla monin tavoin järkevää. Kun urallaan nousua tekevä ratsastaja myy hyvän hevosen hyvään hintaan, se on hänelle käyntikortti. Se kertoo, että hän osaa tunnistaa, kouluttaa ja treenata hevosen, joka on niin hyvä ja miellyttävä ratsastaa, että sen haluavat muutkin. Myyminen tuo hänelle nimeä siinä kuin jonkin kilpailun voittaminen, ja tuo se myös jonkinlaista uskottavuutta.

Hevosen pitäminen taas on riski. Sen tietää kilparatsastaja ja hevoskauppias Henri Ruoste, joka omisti investoijakumppaninsa kanssa Kontestron, joka oli miljoonien eurojen hevonen tasan siihen saakka, kun se sai verisuonitulehduksen kaulaansa ja sen ura katkesi. Ja sen tietää Piia Pantsun mies Fredrik Jönsson, jonka ratsastamasta estehevosesta Cold Play tarjottiin sata miljoonaa kruunua, mutta jota ei myyty sillä. Muutamien vuosien päästä hevonen lopetettiin, kun se hyppi liian innostuneena juoksutusliinan päässä ja loukkasi jalkansa peruuttamattomasti.

Molemmissa tapauksissa huipputason ammattilaiset olivat tehneet ison päätöksen panostaa urheiluun, mutta käteen jäi Musta Pekka. En usko, että he kuitenkaan katuivat. Kyllä he tiesivät riskit. Ei ole sellaista bisnestä kuin hevosbisnes.

En tarkoita, että kenenkään tekemää hevoskauppaa pitäisi paheksua saati tuomita. Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Mutta se suomalaisessa kilparatsastusalan keskustelussa ärsyttää, että siihen tuntuu nykyään olevan sisäänkirjoitettuna jonkinlainen myymisen pakko. Sellainen lähtökohta, että ihminen on typerä, jos hän ei myy hyvää hevostaan.

Liiton aiempi puheenjohtaja Mikael Forstén, Suomen ainoa esteratsastuksen maailmancupin osakilpailuvoittaja, painotti aikanaan, että hevoskaupat pitää uutisoida positiivisesti: ratsastaja ei menetä hevostaan, vaan hevonen saadaan myytyä. Pitää onnitella kaupasta.

Ymmärrän ja en ymmärrä. Ei hevosten myymistä tietenkään pidä demonisoida. Kalakauppiaat myyvät kalaa, taiteilijat taidettaan, hevoskauppiaat hevosia. Mutta samalla urheilulla on arvo, ja ilolla hyvän hevosen omistamisesta on arvo. Vanhan sananlaskun mukaan kaikilla kalaa ja leipää on, harvalla hyvä hevonen. Rahaa tehtiin aikanaan Helsingissä paperista ja hopeasta.

Minusta on surullista, kun Suomessa jo ikäluokkaratsastajat miettivät, onko hevonen tai poni siinä iässä, että se kannattaisi myydä. Miksi kannattaisi, jos siihen ei ole tarvetta? Jos on mahdollisuus ja varaa pitää, ja jos haluaa pitää, silloin kannattaa pitää. Kilpailut jäävät muistoihin, ja mitalit jäävät historiaan. Ei Forsténin voittajahevosta Isaac du Jonquetiakaan myyty.

Ratsastuksen idea on hevosen ja ratsastajan välinen yhteistyö ja ymmärrys, joka saa aikaan hienoja urheiluhetkiä. Hienoimmat tarinat vaativat muotoutuakseen aikaa. Siksi aina, kun hienosti menestynyt ratsukko rikkoutuu, aion pitää oikeutenani olla siitä ainakin vähän surullinen. Se on samalla kunnioitusta ratsastajalle, hevoselle ja itse lajille.

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.