Birgitta Lönnholtz on poissa – Kuurilan Ponitalli oli osa suomalaista ratsastushistoriaa

Birgitta Lönnholtz muistetaan ystävällisenä ja viisaana ihmisenä, joka rakasti hevosia, koiria ja Elvistä. Kuvassa hän on GG Babeten kanssa. Kuva: Päivi Martinmaa-Koiviston kotialbumi

Lönnholtzin sisarukset järjestivät Suomen ensimmäisiä ratsastusleirejä jo 60-luvun alussa Kuurilan kartanossa Hämeenlinnassa lähellä Iittalaa. Kesällä menehtynyt Anja Lönnholtz oli heidän serkkunsa.

Myöhemmin Birgitta Lönnholtz tunnettiin puoliveristen Doppsko-estehevosten kasvattajana. Niistä parhaita oli jalostusorina hienoa jälkeä jättänyt Doppsko Valiant sekä Juho Norilon kanssa esteillä menestynyt Doppsko Carimba.

Päivi Martinmaa-Koivisto oli mukana Kuurilan Ponitallin toiminnassa jo ala-asteikäisestä, ja hän solmi Bille Lönnholtzin kanssa elinikäisen ystävyyden.

Kun sotakorvaukset oli saatu maksettu 1950-luvulla, ja Suomi 1960-luvulle tultaessa alkoi taas kunnolla elää, maassa heräsi vahva kiinnostus ratsastusharrastukseen. Martinmaa-Koivisto muistelee, kuinka siihen aikaan Helsingissä toimi jo Keskustalli, mutta sen leireille Skattaan kaikki eivät edes mahtuneet. Toinen vaihtoehto oli Lönnholtzien perustama Kuurilan Ponitalli, vaikka sinne piti matkustaa junalla Hämeenlinnan kautta. Jopa puolet Kuurilan ponitallin ratsastajista tuli Helsingistä. Heistä monet ovat jääneet alalle kilpailijoiksi, opettajiksi ja yrittäjiksi.

Görel Lönnholtz oli opiskellut ratsastuksenopettamista Ruotsin Strömsholmassa, ja opetus oli ajan mukaisesti tarkkaa ja urheilullista.

Pelkästään ponit olivat siihen aikaan Suomessa uutta. Lönnholtzit toivat Suomeen ensin islanninhevosia, joita kutsuttiin siihen aikaan islanninponeiksi, ja sitten Tanskan ja Ruotsin kautta newforestinponeja, joilla pääsi hyppäämään jopa 120-tasolle.

Myöhemmin tallille tuli isoja welshponeja ja arabeita. Arabit sinällään eivät olleet parhaita opetushevosia, mutta kasvatuksessa ne osoittautuivat erinomaisiksi. Poneja ja hevosia kasvatettiin Kuurilan-etuliitteellä.

Tallilla oli pieni maneesikin, ison navetan yläkerrassa.

”Kuurila jätti monelle hyvän lapsuuden muiston. Se oli kiva paikka hevostella, ja se veti hevosihmisiä puoleensa”, Martinmaa-Koivisto kuvaa.

Asioita tehtiin monipuolisesti, ja esteiden ja kouluratsastuksen lisäksi mentiin hiihtoratsastusta, vikellettiin ja ajettiin, jälkimmäistä erityisesti islanninhevosilla.

Alkeiskurssit kestivät 10 päivää, ja siitä saattoi jatkaa toiselle 10 päivän kurssille. Noin 15-vuotiaina oppilaat siirtyivät ratsastamaan hevosilla. Jo poneilla oppilaita kilpailutettiin ulkomaita myöten. Samalla tärkeää oli, että kaikki oppivat myös hoitamaan hevosia.

Leiritoiminta Kuurilassa hiljeni 1970-luvulla, ja vuosikymmenen lopussa Lönnholtz muutti rautatien toiselle puolelle, Kuurilan kartanon vanhan sahan luo. Siellä hän aloitti ratsukasvatuksen Doppsko-etuliitteellä.

Bille Lönnholtzin huipputamma oli Gammelgårdista ostettu tamma GG Babett (Rebel I Z – Almé Z). Se edusti hänen erityisesti arvostamaansa Ramiro-Almé-yhdistelmää, ja sille hän käytti maailman parhaita esteoriita.

Doppsko-kasvatteja ehti syntyä hieman alle 50. Viimeiseksi jäi tämän vuoden Laatuarvostelussa kolmanneksi sijoittunut Doppsko Chilary.

”Ihmisenä Bille oli kauhean kiltti ja miellyttävä. Välillä kipakka, eikä mikään joo-joo-ihminen, mutta aina hyväntahtoinen. Ja hän oli hyvin taiteellinen, hän piirsi eläimiä, hevosia, kissoja, kuin satupiirtäjä”, Martinmaa-Koivisto kertoo. ”Hän oli sinnikäs kasvattaja, joka auttoi alkuun ison määrän hevosihmisiä. Kuurila oli meidän ratsastusmaailman aloitus.”