Kirkossa kuulutettu orivalinta

Henna Virkkunen pohtii blogissaan hevoskasvatusta. Arkistokuvassa suomenhevostamma Tähen Säväys ja Energianna. Kuva: Lari Lievonen

Vaikka maailmassa on viime vuodet eletty vaikeita aikoja, on rohkaisevaa nähdä että suomalaisten usko hevoskasvatukseen ei ole horjunut. Kaikkien rotujen astutusmäärät ovat olleet kriisiaikanakin tasaisia tai hienokseltaan nousussa.

Erityisen ilahduttavaa on tietenkin seurata oman kansallisrotumme suomenhevosen tilastoja. Ja muutaman vuoden astutusmäärät ovat olleet ylöspäin. Viime vuonna astutettiin 1912 tammaa, jossa on +2 prosentin nousu edellisvuoteen. Vastaavat aika mukavat luvut muilla roduilla olivat Hippoksen tilastojen mukaan lämminveriravureilla 1567 (+ 0,3 %), lämminveriratsuilla 713 (-0,1%) ja poneilla 639 (+ 0,6 %).

Nyt on taas se aika vuodesta kun me tammanomistajat selaamme illat orikuvastoja ja naputtelemme eri vaihtoehtoja Suomen Hippoksen jalostusjärjestelmä Heilaan. Laadukkaita oreja on tarjolla joka suunnassa, joten enemmänkin on valitsijalla tässä vain valinnan vaikeus. Ennen oli helpompaa, tuli mieleeni kun luin Jenni Zweygbergin mainiota gradua kirkonkuulutuksista. Vielä 150 vuotta sitten nimittäin orisuosituksen saattoi saada ihan sunnuntaikirkossa saarnastuolista.

Tuohon aikaan kun sanomalehtiä ei vielä juuri ilmestynyt, eikä lukutaitokaan kaikilla niin kummoinen ollut, kaikki oleelliset asiat tiedotettiin kirkossa. Saarnan jälkeen papit saattoivat lukea tuntikaupalla kuulutuksia erilaisista ihmiselämän tärkeistä asioista. Kuten hevosista.

Papeille tälläinen luku-urakka oli tietenkin raskas, ja väliin he purnasivat ja kirjelmöivät aiheesta. Mutta eipä auttanut, sillä yleisölle tämä oli mieluinen osa kirkonmenoja. Osalle enkä jopa mieluisin, sillä kirkonpenkit pullistelivat väkeä, ja osa tuli ihan vaan kuulutusten takia.

Voin samaistua. Eipä tosiaan olisi hassumpaa mennä näin epätietoisena tammanomistajana sunnuntaikirkkoon ja kuulla saarnan jälkeen vielä papilta orisuositukset kaupan päälle. Esimerkiksi kotikaupungissani Jyväskylässä vuonna 1874 markkinoitiin kirkonmenoissa kruununoria, jonka lääninkonttori oli lähettänyt kauppias Rosenlundin luo astumaan.

”Astuminen maksoi 4 markkaa, ja talonpoikaistammoilla oli etuoikeus. Kauppias Rosenlundilla oli oikeus kieltäytyä astuttamasta tammaa, jos se vaikutti heikolta tai oli yli 15 vuotta vanha. Tamman omistajalla oli tällaisessa tapauksessa oikeus valittaa lääninhallitukseen, mikä katsoi kieltävän päätöksen vääräksi.” (Jenni Zweygbergin pro gradu, Jyväskylän yliopisto)

Nykypäivänä tuntuu tietenkin jonkin verran hullulta, että kirkossa tällaisia lääninkonttorin orimainoksia on luettu. Mutta toisaalta, hevonen oli tuon ajan yhteiskunnassa yksi kallein aarre ja omaisuus. Valtiovallan pyrkimyksenä oli parantaa hevosten laatua, olihan sillä suora vaikutus sekä elinkeinojen kehittämiseen että liikenteen sujuvuuteen. Ja parhaiten tätä jalostustoimintaa saatiin tuolloin edistettyä kirkon kautta. Joten mikä ettei.

Kirjoittaja Henna Virkkunen on parin tamman omistaja, Suomen Hevosenomistajien Keskusliiton puheenjohtaja ja europarlamentaarikko