Hevoskuljetus ajoi tieltä: ”Ajattelin, että nyt käy huonosti, nyt mä kuolen” – kukaan ei pysähtynyt auttamaan

Yhdistelmä ajautui ulos tieltä. Jaana Seppänen ja Johanna Möttönen kertovat, että pudotus oli isompi, kuin kuvassa näyttää. Kuva: Johanna Möttönen

Johanna Möttönen oli käynyt lauantaina Joensuussa ratsastuskilpailuissa ratsunsa omistajan Jaana Seppäsen kanssa. Seppänen jäi vielä kilpailuihin muiden hevosten kanssa, ja Möttönen lähti yksin päivänvalon aikaan palaamaan kotiin Rautalammille. Henkilöauton kyydissä oli yksi hevonen trailerissa.

Keli oli huono, ja Möttönen ajoi 80 kilometrin alueella aukealle noin kuuttakymppiä. Kun hän näki, että tuuli oli puhaltanut tielle kinosta, hän vähensi vauhtia entisestään. Tuuli kuitenkin tarttui traileriin ja alkoi heittää sitä ensin toiseen suuntaan, sitten se heilahti toiseen suuntaan ja taas toiseen. Takana ajoi rekka, ja vastaan tuli kolme henkilöautoa. Tie kulki korkealla, ja Möttönen arvioi, että penkan puolella oli viisi metriä pudotusta.

”Ajattelin, että nyt käy huonosti, nyt mä kuolen”, hän muistelee.

Hän sai käännetyksi auton penkkaan vastaan tulevan autojonon sijasta, ja yhdistelmä putosi tieltä.

”Ajattelin, että nyt kuolen. Sitten avasin silmät, olin pellolla ja traileri perässä pystyssä”, hän kertoo.

Trailerissa oli hiirenhiljaista, mikä tuntui pelottavalta. Mutta kun Möttönen avasi oven, 6-vuotias suomenhevosori Kipinän Toivo katsoi sieltä korvat pystyssä.

”Maailman rehellisin hevonen katsoi heinänkorsi suussa, että olipas vähän töyssyä”, Möttönen hymyilee.

Hevonen ei satuttanut itseään, vaikka lasikutuinen satulakaappi meni säpäleiksi ja etupuomi rikkoi etuseinän.

Kaikkien pahimmalta Möttösestä ja Seppäsestä tuntui se, että kukaan ei pysähtynyt onnettomuuspaikalle. Jälkien perusteella takaa tullut rekka oli joutunut jarruttamaan niin, että sen perävaunu oli katkaissut sähkötolpan ja vetänyt langat maahan, mutta se oli vain jatkanut matkaansa.

”Ainakin kuusi kuskia näki tilanteen, ja kukaan ei pysähtynyt”, Möttönen sanoo.

Myöhemmin kävi ilmi, että kukaan heistä ei myöskään ollut soittanut hätäkeskukseen. ”Ainoat soitot olivat meidän omat”, Seppänen kertoo.

Ensin, heti onnettomuuden jälkeen, Möttönen kuitenkin soitti Seppäselle.

”Hän soitti järkyttyneenä ja itkien, että me ollaan täällä pellolla, ja kukaan ei pysähdy”, Seppänen kertoo.

Kesti puolisen tuntia, ennen kuin ensimmäiset ohiajavat reagoivat ja pysähtyivät auttamaan. Siinä vaiheessa Seppänen oli jo saanut paikalle lähiseudun hevosyrittäjän Janika Koistisen.

Vain sadan metrin päässä onnettomuuspaikasta oli bussipysäkki, jossa hevonen päästiin lastaamaan. Ori käveli hetkeäkään miettimättä toiseen traileriin ja se pääsi kotiin.

”Kun talutimme hevosen lastattavaksi, molempiin suuntiin oli autoissa hätävilkut ja viitoimme ihmisiä pysähtymään, mutta monet ajoivat kahdeksaakymppiä ohi”, Möttönen huokaa.

Kun hevonen oli lähtenyt, alkoi jo hämärtää. Möttönen oli yhä yksin, eikä kukaan reagoinut taaskaan, kun hän yritti viittoa pysähtymään. Lopulta hän käveli noin kilometrin päässä sijaitsevan maatalon pihaan, koputti oveen ja kysyi, voitteko auttaa.

”Siellä oli kaksi iloista tyttöä, jotka sanoivat, että ei hätää, me haetaan isä. Ja hän tuli yöpöksyt jalassa. Avara Luonto jäi kesken, kun hän lähti starttaamaan traktoria. Maailman ihanin ihminen”, Möttönen kiittää.

Lopulta auto saatiin ajamalla pois pellolta.

Seuraavana aamuna Seppänen yritti selvittää asiaa hätäkeskuksen kanssa ja kyseli, miten ihmeessä on mahdollista, että ihmiset vaan ajavat ohi.

”Sieltä mainittiin, että tämä ei ollut poikkeuksellista”, Seppänen sanoo surullisena.

”Mutta joka ikisen, joka näkee onnettomuuspaikan, jossa ei ole huomionauhaa, pitäisi pysähtyä. Johanna olisi voinut olla lyönyt päänsä ja olla siellä tajuttomana”, hän painottaa.