LUE NÄKÖISLEHTI: Postin lakon vuoksi kaikki MT:n artikkelit ja näköislehti luettavissa vapaasti
Ihmiset & kulttuuri

Leporanta tarjoaa taidekeitaan maaseudun rauhassa

Maanviljelijä Vilho Juusela perusti ­Leporannan taidekeskuksen Längelmäelle 1970-luvun ­alussa. Nähtäväksi jää, jääkö juhannuksena ­alkava kesänäyttely viimeiseksi.
Rami Marjamäki
Jaana Pärssinen ja Vilho Juusela sekä hevosenkengistä tehty Isäntä ja hevoset -teos. Lapsilla on tapana istahtaa rautaratsun selkään. ”Kyllä se kestää aikuisenkin painon”, Juusela naurahtaa.

Kurvaamme mutkaiselta maantieltä Lahnajärven rannalle Längelmäellä, pienen punaisen tuvan pihaan. Vesi liplattaa ja linnut laulavat. Ylitse lentää joutsen.

Leporannan taidekeskuksen omistaja Vilho Juusela ja näyttelyvastaava Jaana Pärssinen tekevät viime hetken valmisteluja juhannuksena alkavaa Hiljaisuus-kesänäyttelyä varten.

Juusela leikkaa ruohoa ja Pärssinen asettaa viimeisiä taideteoksia paikoilleen. Lähiherkkuja tarjoava kahviokin näyttää valmiilta vastaanottamaan ensimmäiset kesävieraansa.

Leporannan taidekeskuksella on pitkä historia. Längelmäen Vinkiän kylällä sijaitsevaa paikkaa voi kutsua 86-vuotiaan maanviljelijän ja hevosmiehen Vilho Juuselan elämäntyöksi.

Tien toisella puolella asuva Juusela osti vuonna 1962 Leporannan tilan huutokaupasta lisämaikseen. 1970-luvun alussa hän totesi, että joutilaana seissyt tupa olisi oivallinen paikka esitellä taidetta kesäisin.

Aluksi esillä oli hänen vaimonsa Sallin maalaamia maisematauluja. Taiteen tekeminen alkoi kiinnostaa myös isäntää.

”Kun vaimo maalasi kauniita tauluja, päätin kokeilla ­itsekin. Ajattelin, että kai minäkin osaan jotain”, Juusela muistelee.

Juusela aloitti taideharrastuksensa veistoksista, joista osa nähtävillä Leporannan pihamaalla. Ensimmäisenä syntyi Isäntä ja hevoset -teos, jonka hän valmisti navetan karjakeittiössä Hippa-hevosen muistolle vuonna 1974. Emo ja varsa on tehty noin 400 hevosenkengästä, jotka Juusela haki Syväniemen pajalta.

”Vanha paja oli vajonnut pahoin. Hakkasin hevosenkenkiä jäisestä maasta kymmenien senttien syvyydestä. Teosta tehdessä yritin laskea kenkien määrää, mutta kirjanpitoni sekosi hitsatessa”, Juusela naurahtaa.

Vähitellen Leporannan maine kiiri ja taiteilijamäärät lisääntyivät. Kun tilantarve kasvoi, Leporannan riihi muutettiin näyttelytilaksi ja myös tuparakennusta laajennettiin.

Eräänä kesänä salama iski aittarakennukseen ja poltti sen maan tasalle. Tulipalossa tuhoutui paljon historiallisesti arvokasta esineistöä.

Juusela ei luovuttanut. Hän haki traktorin peräkärryllä Leporantaan 1700-luvulla rakennetun pirtin naapurikylästä.

Kolmessa rakennuksessa ja pihamaalla on kuluneina vuosikymmeninä ollut esillä satojen taiteilijoiden teoksia. Nimekkäimpien joukossa ovat Tapani Mikkonen ja Juhani Palmu.

1990-luvun kesinä Leporannassa kävi 3 000 taiteen ystävää, mutta kävijöiden virta on hiipunut hiljalleen.

”Pienten kylien kauniit näyttelyt eivät enää vedä kuten ennen. Näyttelyitä on nykyisin niin paljon, etteivät ihmiset kerkeä ja jaksa syventyä niihin”, Juusela harmittelee.

Muutama vuosi sitten Juusela totesi, että näyttelyjen pystyttäminen on käymässä liian raskaaksi. Uutta vetäjää ei tuntunut löytyvän. Hän totutti itseään ajatukseen, että tämä oli tässä.

Leporannan näyttelytoiminta olisi loppunut, ellei Juusela olisi loppukesänä 2014 maininnut synkästä tilanteestaan ylöjärveläiselle taiteilijalle Jaana Pärssiselle.

”Olin hakemassa töitäni Leporannan näyttelystä, kun Vilho totesi melankolisena, että tämä taisi olla viimeinen näyttelykesä. Mietin, että voi ei, kyllä tämä on pakko saada jatkumaan”, Pärssinen muistelee.

Lopulta vaihtoehtona oli, että joko Pärssinen ottaa vetovastuun näyttelystä tai paikka vuokrataan vapaa-ajan asunnoksi ja näyttelytoiminta päättyy.

”Teimme vuokrasopimuksen ja otin vetovastuun näyttelystä. Siitä lähtien olen jatkanut kesän kerrallaan. Vilho on ollut suurena apuna. Hän on huolehtinut muun muassa nurmikon leikkaamisesta.”

Myös Juuselan taiteellinen ura on jatkunut kivi- ja hopeatöiden parissa. Hänen valmistamia koruja on esillä tämänkin kesän näyttelyssä.

Oriveden kaupunki muisti Vilho Juuselaa 2018 kulttuuripalkinnolla hänen pitkäaikaisesta työstään taiteen parissa.

Juusela toteaa, että taideharrastus on auttanut häntä läpi elämän vaikeiden aikojen. ”On aina huojentavaa, kun kesänäyttely alkaa ja tietää, että syksyyn saakka on ohjelmaa. Tulisi todella tyhjä olo, jos toiminta loppuisi. Silloin pitäisi laittaa piha-alueet mettälle.

Leporannan taidekeskus ei tuota juurikaan voittoa. Pääajatuksena on, että asiakas lähtee näyttelystä hyvillä mielin ja kokee, että hänet on huomioitu.

”Motiivina ei ole raha, vaan rakkaus taiteeseen sekä luontoon ja asiakkaiden kohtaamiseen”, Pärssinen tiivistää.

Juuselan toiveena on, että toiminta jatkuisi ainakin kaksi vuotta. Silloin Leporannassa vietettäisiin 50-vuotisjuhlia.

”En tiedä yhtään mitä tulevaisuus tuo tullessaan, koska työtilanteeni voi muuttua hetkenä minä hyvänsä. Mielessäni itää kuitenkin pieni siemen siitä, että joku kummallinen juttu toteutuu ja toiminta jatkuu. Täällä on niin paljon mahdollisuuksia, että oikein kylmät väreet menevät niitä miettiessä”, Pärssinen innostuu.

Lue lisää: Hiljaisuus-näyttely vetoaa maaseutukylien puolesta

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Hiljaisuus-näyttely vetoaa maaseutukylien puolesta

”Silloin tuntui, että kun olisi rivat mistä repiä" – Juha Mieto: "Vuosina 1972–1975 olin elämäni kunnossa"

Tapahtuma: Ilvolan ilmeikäs väki kurkkii Metsästysmuseon seiniltä