Hiekkateitä pyöräillessä vastaan tulee ennen pitkää näky, joka saa sydämen pakahtumaan

Olen ottanut jokakesäiseksi tavaksi pyöräillä Keski-Suomessa itselle tutkimattomia hiekkateitä, joille henkilöautolla ei olisi asiaakaan.

Ruoho nousee ajourien välissä polven korkeudelle, ja kuopat ovat kymmensenttisiä. Mäissä sade on tullut norona alas ja murentanut ajouran.

Metsä kurottaa pyöräilijän luo, ja äkkiä tulee vastaan aukea. Siinä on joskus ollut pelto.

Viidenkymmenen metrin päästä tiestä puiden takaa pilkistää hirsitalo. Katto on murtunut keskeltä, mutta kukaan ei ole laittanut sateensuojaksi pressua.

Komeat hirret kannattelevat silti uhmakkaasti rakennusta, ehkäpä ne olivat perintökalleuksia sukupolvelta toiselle ennen lopullista rappiota.

Mieli alkaa luoda tarinaa. Tälle paikalle on joskus pystytetty talo talkoilla täynnä tulevaisuudenuskoa. Isäntä käveli juuri valmistuneessa talossa, haisteli tuoreita lautoja ja siveli lämpöä yhä hehkuvaa leivinuunia.

Oman pellon viljasta leivottu leipä tuoksui vahvasti pirtissä, jonka kynnyksiin saappaat eivät vielä olleet kuluttaneet jälkiä.

Hauskasti vääristävistä ikkunasta isäntä katsoi pihalle, jonka piharakennuksessa oli muutama kanttura varmistamassa elantoa.

Nurmikolla paini kaksi pellavapäistä lasta, ja raskaana oleva eukko kantoi vettä. Tuvan pöydällä oli 10 vuoden ikään ehtinyt Maaseudun Tulevaisuus.

Sillä hetkellä isäntä oli onnellinen. Tämä oli kaikki ja enemmän kuin hän oli koskaan toivonut.

Toisinaan en malta olla kurkistamatta autiotalon ikkunasta sisälle. Jos ikkunoita ei ole peitetty, ainakin osa niistä on hajalla. Lattialla sirpaleiden keskellä on risainen patja ja viltti. Siihen ehkä kulkuri on hetkeksi painanut päänsä ohikulkumatkallaan.

Joku tai jotkut paikan yhä omistavat, mutta missä he ovat nyt? Ehkäpä jossain vaiheessa perilliset eivät saaneet lapsia tai jos saivat, jokin sukupolvi ei enää tahtonut jatkaa tilaa. Viimeinen isäntäkään ei siihen ehkä lopulta edes painostanut, vaan ajatteli, että helpompi on lasten elää koulutettuina leveän leivän ja mukavuuksien ääressä pääkaupungissa.

Joka tapauksessa näky saa surulliseksi. Lahoavien hirsien mukana maahan painuu pala arvokasta kulttuurihistoriaa.

Sillä hetkellä tulee vastustamaton halu ottaa selville omistaja, sopia kaupat ja ryhtyä kunnostamaan taloa.

Niittäisin vesoittuneen pihan, vaihtaisin lahonneet hirret ja kunnostaisin periksi antaneen sokkelin. Pala palalta laittaisin tilan kuntoon ja tekisin takapihalle kunnon perunamaan sekä kasvihuoneen.

Pihamaalle hankkisin kanoja. Pari lammasta voisi olla paikallaan pitämään ruohoa lyhyenä.

Isolla pirtinpöydällä olisi tietysti Maaseudun Tulevaisuus, nyt jo 110-vuotias

Hyppään pyörän päälle ja jatkan matkaa.