Pahimmillaan yksilökeskeisyys estää ihmistä muodostamasta kestävää parisuhdetta ja sen pohjalle perhettä. Kuva: Timo Filpus
Yksilöllisyyttä korostava yhteiskunta tekee ihmisistä pahimmillaan kyvyttömiä sitoutumaan
Keskustelua väestönkehityksestä on käyty pitkälti huoltosuhteen näkökulmasta. Ennusteiden lapsimäärän kehityksestä pitäisi panna koko yhteiskunta miettimään, mikä politiikassamme ja kulttuurissamme on vialla.
Kuva: Timo Filpus6.2.202606:00
Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiön Itlan tällä viikolla julkaiseman väestöennusteen mukaan lasten määrä romahtaa Suomessa seuraavien kymmenen vuoden aikana (mt.fi 3.2.). Kun viime vuoden lopussa lapsia oli Tilastokeskuksen mukaan vielä hieman yli miljoona, määrä saattaa vuoteen 2035 mennessä romahtaa jopa viidenneksellä noin 810 000:een.
Kehitys vaikuttaa vääjäämättä lasten arkeen ja mahdollisuuksiin: mitä vähemmän alueelle syntyy lapsia, sitä enemmän kouluja suljetaan ja perheille suunnattuja palveluita karsitaan. Rajuin pudotus odottaa ennusteen mukaan juuri niitä maakuntia, joita vähenevä väestönkehitys kuormittaa jo nykyisellään.
Kehitys on välttämätöntä saada käännettyä. Viime aikoina keskustelua väestönkehityksestä on käyty pitkälti huoltosuhteen näkökulmasta, jolloin lapset luetaan ikääntyneiden tavoin yhteiskunnan menopuolelle ja huoli kohdistuu vähenevään tuloja tuovaan työikäisten määrään. Lasten määrää ei kuitenkaan voi sivuuttaa, sillä ilman lapsia ei ole tulevaisuuden työikäisiäkään.
Ratkaisuksi laskevaan syntyvyyteen on esitetty niin perhemyönteistä politiikkaa kuin parempia mahdollisuuksia yhdistää perhearki ja työelämä. Perheiden sosiaalietuuksia nostamalla voidaan ehkä jokunen empijä saada lastenhankintaan, mutta samalla tullaan kasvattaneeksi yhteiskunnan menoja, jotka jo nyt ylittävät tulot.
Mielenkiintoisen näkökulman tilanteeseen esittää MT:n haastattelussa psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen (2.2.), jonka mukaan vanhemmuus on Suomessa hukassa. Hän ei viittaa tällä vain suomalaisten vanhempien osaamiseen vaan vanhemmuuteen yhteiskunnallisena ilmiönä. Vanhemmuus ei ole hukassa vanhemmilta, vaan yhteiskunnalta, joka antaa ohjeet, kuinka lasta kasvatetaan.
Psykologian professorin mukaan yksilön omia oikeuksia ja vapauksia korostava kulttuuri on syrjäyttänyt ihmisten aiemmat merkitykselliset ryhmät, kuten suvun ja kyläyhteisön. Kaiken edelle on nostettu ihmisyksilön vapaus elää omaa elämäänsä. Liika yksilöllisyys ja valinnanvapaus on johtanut – toisin kuin voisi ajatella – ihmisten itsekkyyteen ja ahdistuneisuuteen. Eläminen ennen muuta itselleen, muista välittämättä, rapauttaa kyvyn rakentaa sosiaalisia suhteita ja kykyä sietää muiden tekemiä, omaan itseen vaikuttavia päätöksiä. Pahimmillaan yksilökeskeisyys estää ihmistä muodostamasta kestävää parisuhdetta ja sen pohjalle perhettä.
Keskustelua on käyty pitkälti huoltosuhteen näkökulmasta.
Yksilökeskeisen kasvatuksen ja ajattelun ajassa Keltinkangas-Järvisen näkemys kasvatuksesta kuulostaa jopa radikaalilta: hänen mukaansa lapsesta kasvaa vahvatahtoinen ja pettymyksiä sietävä ihminen nimenomaan silloin, kun hänen on lapsena täytynyt sopeutua vanhempiensa tahtoon tai yleisiin määräyksiin.
Vastavirtaan Keltikangas-Järvinen kulkee myös puolustaessaan pieniä lähikouluja ja päiväkotia ajassa, jossa yhä suurempi osa lapsista viettää ison osan päivästään teollisuusmittakaavaa hipovissa kasvatus- ja koulutusyksiköissä. Hän toimii suojelijana Kyläkoulukummit-hankkeessa, jonka tavoitteena on tukea pieniä, uhanalaisia kyläkouluja ja vahvistaa maaseudun elinvoimaa.
On tietenkin hienoa, jos ihmiset löytävät uudelleen maaseudun ja sen pienet koulut. Suomen väestönkehityksen kääntämiseksi samanlaisia yksiköitä täytyisi kuitenkin enenevässä määrin palauttaa takaisin myös kaupunkeihin. Suurten koulujen ja päiväkotien hyödyt näyttävät jäävän säästöihin henkilöstö- ja tilankäyttömenoissa. Muilta osin Suomi on jäämässä pahasti miinuksen puolelle, mihin kuntien ja kasvatusalan päättäjien olisi korkea aika alkaa itseään herättelemään.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
