Puinen lipputanko katkesi Minna Canthin päivänä 19.3. Kuva: Suvi Jylhänlehto
Lipputangon pystytys oli kolmen kuukauden projekti, joka koetteli huumorintajua ja selkälihaksia
”Muutaman kerran kävi mielessä, että fiksumpi olisi jättänyt kalliin tangon tilaamatta ja nauttinut lipputangottomasta elämästä”, Suvi Jylhänlehto kirjoittaa.
Lippu liehui viimein juhannuksena. Kuva: Suvi JylhänlehtoTasa-arvon päivä oli vanhalle lipputangollemme liikaa. Olin juuri ihastellut, kuinka hienosti lippu liehui tuulisena Minna Canthin päivänä 19.3. rintamamiestalomme pihassa.
Kun seuraavan kerran katsoin ikkunasta ulos, lippu makasi maassa. Puinen, läpensä laho tanko oli katkennut puuskan voimasta. Tanko oli todennäköisesti yhtä vanha kuin talomme eli 1940-luvulta.
Taloon muuttaessamme lipputanko aiheutti lievää hermostusta. Pitääkö meidän muistaa liputtaa joka ikisenä liputuspäivänä? Niitähän on valtavasti. Onneksi rautakaupasta ostetun Suomen lipun pakkaus antoi jo etukäteen armahduksen. Siinä luki, että liputus on oikeus, ei velvollisuus.
Tämä ohjenuora mielessä olemme liputtaneet aina, kun olemme muistaneet, emmekä ole poteneet huonoa omatuntoa, jos Snellmanin päivänä on unohtunut. Monesti myös tankoon unohtunut lippu on haettu alas vähin äänin tunteja virallisen ohjeajan jälkeen.
Liputus on oikeus, ei velvollisuus.
Kun vanha tanko oli pätkitty moottorisahalla pinoon, ryhdyimme puuhaamaan uuden hankintaa. Harmiksemme Pohjois-Suomesta ei löytynyt ainuttakaan yritystä, joka olisi toimittanut lipputangon kotiosoitteeseemme asennuspalvelun kera. Aviomieheni oli kuitenkin luottavainen, että kyllä me kahden aikuisen voimin sen pystyyn saamme.
Uusi tanko ja valtava betonimöykky saapuivat pihaan erikoispitkällä kuljetuksella. Ensin täytyi kuitenkin saada vanha möykky maasta ylös.
Mies lapioi, minä tsemppasin. Melko pian tuli routa vastaan, sillä elettiin vasta maalis-huhtikuun vaihdetta. Odottelimme kevään etenemistä. Liputta meni vappu ja äitienpäivä.
Muutaman kerran kävi mielessä, että fiksumpi olisi jättänyt kalliin tangon tilaamatta ja nauttinut lipputangottomasta elämästä.
Kun lopulta möykky oli vapaa maa-aineksesta, piti hommata vinssi. Pienen pähkäilyn jälkeen ketjuvinssi kiinnitettiin A-tikkaisiin, jonka avulla möykky saatiin nostettua ylös. Lisäksi piti tilata säkillinen soraa uusia perustuksia varten.
Kuivan kevään jälkeen alkoivat sateet. Kuoppa täyttyi vedellä aina, kun mies oli saanut sen tyhjennettyä. Muutaman kerran kävi mielessä, että fiksumpi olisi jättänyt kalliin tangon tilaamatta ja nauttinut lipputangottomasta elämästä.
Vanha betonimöykky (taka-alalla) nostettiin ja uusi betonimöykky laskettiin tikkaisiin kiinnitetyn ketjuvinssin avulla. Kuva: Suvi JylhänlehtoKun eräänä kesäkuisena lauantaiaamuna poutaa oli parin tunnin verran, mies kertaalleen lapioi kuopan liejusta, vieritti ja vinssasi uuden betonimöykyn paikoilleen ja sai kuin saikin tiivistettyä reunat soralla ennen kuin kaatosade alkoi.
Enää täytyi saada tanko pystyyn ja kiinnitettyä se perustuksiin. Se oli lopulta koko show’n helpoin osuus. Mies nosti tankoa puolivälistä ja minä pidin sitä suorassa, kun hän kiinnitti mutterit paikoilleen.
Juhannuksena tuntui juhlalliselta nostaa lippu uuteen salkoon. Kuva: Suvi JylhänlehtoJuhannusaaton aattona uusi tanko oli pystyssä. Kyllä tuntui juhlalliselta, kun Suomen lippu sai liehua läpi yöttömän yön.
Nyt pitäisi vielä jaksaa viedä vanha betonimöykky jäteasemalle. Voi olla, että se ehtii tarmoa odotellessa maastoutua kukkapenkkiin.
Kirjoittaja on MT:n Pohjois-Suomen aluetoimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
