Kun perunat saapuivat Eurooppaan, spitaalisennäköistä uutuuskasvia pidettiin epäilyttävänä – eihän sitä mainittu edes Raamatussa

Perunoista tuli vähitellen 1800-luvulla olennainen osa suomalaisten ruokavaliota. Tänä vuonna perunat ovat suuressa osassa maata kärsineet turhan runsaista sateista. Kuvan henkilö ei liity juttuun. Kuva: Mikko Nikkinen

Tähän aikaan vuodesta monessa keittiössä pastat ja riisit jäävät odottamaan kaappiin, sillä eihän ihania kesäkauden perunoita malta olla syömättä. Perunan historia suomalaisten lautasilla on kuitenkin yllättävän lyhyt, vain parin vuosisadan mittainen.

Syy tähän piilee maantieteessä: peruna (Solanum tuberosum) on kotoisin Etelä-Amerikasta Andien vuoristoalueelta, jossa sitä on viljelty jopa 5 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Siispä vasta Amerikan mantereen löytyminen 1490-luvulla sysäsi liikkeelle kehityksen, jonka johdosta Eurooppaan alkoi vähitellen valua rapakon takaa sellaisia nykyihmiselle jokapäiväisiä elintarvikkeita kuin perunaa, tomaattia, paprikaa ja kaakaopapuja.

Perunasta ei kuitenkaan tullut yhdessä yössä eurooppalaisten trendiruokaa. Perunansyömistä pidettiin epäilyttävänä, sillä rujonnäköisten mukuloiden ajateltiin olevan spitaalin saastuttamia. Epäilyksiä herätti sekin, ettei nykyisen Lähi-idän alueella syntyneissä Raamatun kertomuksissa mainittu perunaa sanallakaan.

Yhdet varhaisimmista merkinnöistä perunoista Suomen mullissa ovat 1720-luvulta, jolloin perunaa kasvatettiin Inkoossa Fagervikin kartanon mailla. Perunan valmistaminen ruuaksi ei kuitenkaan sujunut 1700-luvun pioneeriviljelijöiltä ilman kommelluksia.

Joskus perunanvarsia yritettiin käyttää viljan tavoin, minkä seurauksena syöjälle oli luvassa vatsanpuruja. Lisäksi, jos perunan vienoa makua vertasi tymäkän makuiseen nauriiseen, peruna jäi makumittelössä häviölle.

Hyvät neuvot olivat siis tarpeen, ja niitä saatiin muun muassa hengenmiehiltä. Asikkalan kappalainen Axel Laurell (1715–1790) neuvoi vuonna 1773 julkaistussa perunanviljelyoppaassaan muun muassa seuraavaa: ”Sitten kuin he owat wähän wedesä maannet, tullet pestyxi ja puhtaxi wirutetuxi, nijn myös keitetyksi, muserretaan ne rikki lusikalla.”

Tämän jälkeen Laurell neuvoi vielä raastamaan perunaa pienemmäksi raastimella.

Samainen kirkonmies neuvoi nauttimaan perunoita muun muassa suolakalan kanssa tai käyttämään niitä vaikkapa munavoin, vellien, puurojen ja klimppien valmistuksessa.

Monipuolinen peruna taipuu monenlaiseen ruuanlaittoon ja myös leivontaan esimerkiksi perunajauhon muodossa. Kuvituskuva. Kuva: Pentti Vänskä

Uutuuskasvin nimikään ei vakiintunut suomen kieleen ihan heti. Vielä pitkälle 1800-luvulle peruna tunnettiin monilla nimillä.

Suomen kielen sana ”peruna” juontaa juurensa ruotsin päärynää tarkoittavasta päron-sanasta, sillä Ruotsissa perunaa kutsuttiin aikanaan jordpäroniksi, eli maapäärynäksi. Myös suomeksi perunaa kutsuttiin vielä 1800-luvulla maapäärynäksi tai maanpäärynäksi.

Sanat ”pottu” ja ”potaatti” puolestaan viittaavat ruotsin sanaan ”potatis”, jonka alkuperä ulottuu espanjan sanaan ”patata”. Alun perin ”patata” ei kuitenkaan viitannut perunaan, vaan bataattiin.

Myös sanat ”maanomena” ja ”kartohweli” vilahtelivat toissa vuosisadan teksteissä, ennen kuin peruna-sana vakiinnutti paikkansa kielenkäytössä.

Perunat maistuivat kisavieraille Helsingin olympialaisissa vuonna 1952. Kuva: U. A. Saarinen/ Journalistinen kuva-arkisto/ Museovirasto

Peruna paransi lähinnä viljaan perustuneella ruokavaliolla eläneen tavallisen kansan ravitsemustilannetta melkoisesti.

Tosin varoittaviakin esimerkkejä pelkkään perunaan tukeutumisesta saatiin etenkin Irlannista, jossa perunarutto vei sadot 1840-luvulla aiheuttaen valtavan nälänhädän ja irlantilaisten muuttoaallon Amerikkaan.

Oma osuutensa perunan kasvavaan suosioon Suomessa oli varmasti silläkin, että peruna osoittautui viinanpoltossa kerrassaan edulliseksi raaka-aineeksi viljaan verrattuna.

Perunan Suomen-valloitus eteni etelästä pohjoiseen, ja viimeisimpänä perunapeltoja alettiin nähdä 1920-luvulla Utsjoella.

Sotien aikaan suomalaiset olivat suorastaan ammattilaisia perunansyöjiä, sillä peruna joutui säännöstelyyn peruselintarvikkeista viimeisten joukossa. Perunat suositeltiin keittämään kuorineen, jotta niiden arvokas ja keripukkia torjuva C-vitamiini säilyisi parhaiten.

Kesällä juuri maasta nostettuja perunoita keittelevä suomalainen onkin osa vuosisataista jatkumoa, jolla peruna on juurrutettu suomalaisten lautasille.