Ruokapöydät yleistyivät tavallisen kansan pirteissä vasta 1700-luvulla. Kuva Oulaisten kotiseutumuseosta vuodelta 1961. Kuva: Museovirasto / Journalistinen kuva-arkisto JOKA
Räkänenäiset ja mässyttävät lapset olivat pitkään kauhistus ruokapöydässä – osa pääsi pöytään vasta rippikoulun käytyään
Nykyajan ihanne yhdessä pöydässä ruokailevasta perheestä oli pitkään mahdottomuus, sillä ruokapöytiä ei kansan pirteissä ollut.
Ruokapöytä oli etenkin porvarisperheissä pitkään tapakasvatuspaikka, jossa ruokailuhetkeen suhtauduttiin suorastaan rituaalisesti. Kuvituskuva. Kuva: Mikko LehtimäkiKädet puhtaaksi, lakki pois päästä, selkä suoraan ja suu kiinni, kun siellä on ruokaa. Esimerkiksi tällaisia käytöstapoja ruokapöydässä odotetaan kaikenikäisiltä.
Nykyisillä pöytätavoilla on pitkät historialliset juuret, kertoo ruokaperinteen tutkija Maarit Knuuttila.
”Ruokapöytä on ollut se paikka, jossa on opittu olemaan ihmisiksi.”
Knuuttila huomauttaa, että nykyaikainen ihanne yhdessä ruokailevasta perhekunnasta on vasta muutaman vuosisadan takaa, sillä pöytä alkoi huonekaluna yleistyä tavallisissa pirteissä vasta 1700-luvulla. Paremmissa piireissä oli toki ruokailtu samassa pöydässä jo aiemmin.
Vaikka rahvaalla ruokaa oli usein tarjolla niukasti, Knuuttilan mukaan pääsääntöisesti pyrittiin silti syömään yhtä aikaa. Aina se ei kuitenkaan maataloustöiden ympäripyöreiden päivien vuoksi onnistunut, ja tehdastyön yleistyttyä perheet joutuivat usein syömään eri aikoina työvuorojen mukaan.
Yhdessä syömisen ideaali on kuitenkin juurtunut syvälle kulttuuriin, minkä Knuuttilan mukaan huomaa nykypäivän huolipuheesta.
”Nykyäänhän ollaan huolissaan siitä, että kukin syö silloin, kun muilta riennoiltaan ehtii.”
Lapsia ei varhaisiin ruokapöytiin mitenkään oletusarvoisesti päästetty. Knuuttila kertoo, että maatalousyhteiskunnassa lapset saattoivat syödä penkille tai penkkiin kaiverrettuun reikään asetetusta astiasta.
Jos samasta astiasta oli syömässä useita lapsia, yksi ratkaisu ikäerojen tasoittamiseen oli laittaa lapsikatraan vanhin lusikoimaan pöperönsä pinnatuolin pinnojen läpi.
Lapsen pääseminen ruokapöytään vaihteli eri talouksissa. Ruokapöydän tavanomaiseen hierarkiaan kuului, että pöydän arvokkaimmassa päässä istuivat talon isäntä ja miesrengit, kun taas emäntä ja piiat istuivat toisessa päässä.
Knuuttila kertoo, että joissain ruokakunnissa kaikkein pienimmät lapset ruokittiin naisten päässä pöytää, mutta kun oppivat seisomaan, heidän oli aika siirtyä muiden lasten sekaan penkkiruokailuun.
Lasten kasvettua heitä saatettiin päästää seisomaan varsinaisen ruokapöydän ääreen, mutta jonkinlaisena minimivaatimuksena voitiin pitää sitä, että he eivät enää syöneet räkä nenästä roikkuen ja suu auki mässyttäen.
Lapsesta nuoruutta kohti kasvamisen merkkinä toimi myös haarukalla syöminen, kertoo Knuuttila, sillä lasten ruokailuvälineitä olivat lähinnä lusikat ja puiset pikkukauhat.
”Kaikissa perheissä haarukoita ei pitkään edes ollut, sillä ruoka oli puuroa, velliä ja keittoa.”
Aikuistumisen merkkipaaluna pidettiin pitkään rippikoulun käymistä, minkä jälkeen lapsi tavallisesti viimeistään nousi arvoltaan kelpoiseksi ruokailemaan aikuisten pöydässä.
Toki edellytyksenä oli, lapselliset tavat olivat karisseet siinä määrin, ettei rippilapsi enää ilveillyt ja velmuillut pöydässä.
”Kaikissa perheissä haarukoita ei pitkään edes ollut, sillä ruoka oli puuroa, velliä ja keittoa.”
Ruokapöydän ääressä syöminen oli hyvin rituaalinen suoritus vielä 1900-luvun alkupuolella.
Etenkin porvariskodeissa oli tärkeää pestä kädet ja laskeutua ruokahetkeen tällä tavoin puhdistautuneena, Knuuttila kertoo.
Paremmissa piireissä ruokapöytä toimi myös kasvatusfoorumina, jossa käytettiin ruokaliinoja. Sivistykseen kuului myös, ettei ruoka suussa puhuttu tai lähdetty pöydästä.
Pöydässä ruoka siunattiin tai luettiin ruokarukous, ja ruuan jälkeen oli tärkeää myös kiittää samoja taivaallisia voimia pöydän antimista.
”Ruuasta kiittämisen tapa on jäänyt elämään, vaikka nykyään toki kiitetään yleensä sitä henkilöä, joka ruuan on laittanut”, Knuuttila huomauttaa.
Ruokarauha oli niin äärimmäisen tärkeä, ettei ruokapöydässä useinkaan puhuttu yhtikäs mitään. Korkeintaan aikuisilla oli oikeus puhua ruokapöydässä.
Knuuttila huomauttaa, että ruoka oli sillä tavalla pyhä ja koskematon asia, ettei ruuasta, sen mausta tai rakenteesta puhuttu pöydässä mitään, vaan korkeintaan jäkätettiin luotetussa seurassa jälkikäteen.
Hän lisää, että yleensä ruokapöydässä puhutaan edelleen aivan muusta kuin itse ruoasta.
”Suomalaiset ovat edelleen huonoja analysoimaan ruokaa muuten kuin asteikolla hyvä–paha. Ilmiön näkee esimerkiksi työpaikkaruokaloissa ja kouluissa”, Knuuttila lisää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
