Pelkään, että ihmisissä leviävä muistisairaus voi vielä saada lohen katoamaan kotijoestani
Tornionjoella käydään nyt kriittistä taistelua unohdusta vastaan, kirjoittaa Eino Haase kolumnissaan.
Kuolleet kalat ovat olleet viime vuosina tuttu näky pohjoisen vesistöissä. Kuvassa Suomen luonnonvesiä uhkaava vieraslaji, kyttyrälohi, jota on tavattu lähinnä Tenojoella.Vuonna 2007 Jangtsen jokilaaksosta, Kiinasta, kantautui maailmalle suru-uutinen: kiinanjokidelfiini, ”Jangtsen jumalattarena” tunnettu laji, oli julistettu sukupuuttoon kuolleeksi.
Arvioiden mukaan mahdollisesti peräti 20 miljoonaa vuotta Telluksen vesistöissä seikkailleen delfiinilajin elämä tällä, nykytiedon valossa ainoalla elämää sisältävällä planeetalla, oli tullut tiensä päähän.
Syy: ihmisen tuottamat saasteet, melu ja ylikalastus.
Tapauksen myötä miljoonia vuosia evolutiivista elämän historiaa pyyhkäistiin maapallon pinnalta kuin mäkäräinen auton tuulilasista, noin vain.
Kiinanjokidelfiinin katoaminen ei ihmisiä näyttänyt liiemmin kirpaisevan. Tutkijoiden mukaan tämä suurikokoinen ja varsin karismaattinen laji unohdettiin nopeasti, kun paikalliset eivät enää kohdanneet delfiiniä säännöllisesti.
IImiötä kutsutaan nykytutkimuksessa ”sukupolvien ympäristömuistinmenetykseksi”.
Ajatus termin taustalla on yksinkertainen: jokainen meistä muodostaa lapsuutensa luontokokemusten perusteella käsityksen siitä, millainen on ”normaali” ympäristön tila. Jokaisen sukupolven aikana ympäristön tila kuitenkin muuttuu, ja viime vuosikymmeninä suunta on ollut järjestäen huonompaan päin.
Jokainen sukupolvi käsittää siis luonnon huonontuneen tilan itselleen uutena normaalina. Minun lapseni pitävät siis ”luonnollisena” sitä, minkä itse käsitän huonoksi ympäristön tilaksi. Esivanhempieni mielestä maisema, jota itse pidän nyt normaalina ja ehkä kauniinakin, vaikuttaisi siis todennäköisesti surkealta tuhnulta.
Jokainen sukupolvi käsittää luonnon huonontuneen tilan itselleen uutena normaalina.
Yleensä tässä kohtaa tarinaa toimelias ja läksynsä lukenut eturivin oppilas viittaa ja huomauttaa: ”eihän meillä Suomessa sentään!”
Voi, kun saisikin pörröttää oppilaan pellavaista tukkaa, nyökytellä päätään ja sanoa, että hyvin tiedetty.
Mutta kun ei, niin ei.
Esimerkkinä toimikoot rakkaalla kotiseudullani virtaava, lohestaan tunnettu Tornionjoki, jonka varrella kasvoin elämäni ensimmäiset 20 vuotta. Läksynsä lukematta jättäneille tiedoksi: kyseessä on Euroopan suurin vapaana virtaava joki. Luulisi siis, että siellä, jos jossakin, olisivat vielä luontoarvot kohdallaan. Vaan toisin on.
Tornionjokeen viime vuosina nousseiden lohien määrä on paikoin romahtanut ja jäänyt tiettävästi tavoitemääristä, joita voisi pitää millään mittapuulla kestävinä. ”Tilanne alkaa olla katastrofaalinen”, kiteytti jokiseuran hallitukseen kuuluva Seppo Frantti viime vuonna MT:lle.
Syy: ihmisen tuottamat saasteet, melu ja ylikalastus Itämerellä sekä viimeisimpänä jokivesien lämpiäminen ja voimakas rehevöityminen.
Tänä kesänä lohen tilanteeseen on sentään saatu pientä helpotusta, kun kalastusrajoituksia merellä saatiin vuosikausien väännön jälkeen tiukennettua, ja kannat näyttäisivät hieman elpyneen. Valonpilkahdukseen ei ole kuitenkaan varaa tuudittautua.
Tornionjoella taistellaan nyt unohdusta vastaan.
Kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
