Ihmisten pihat olivat ennen ruohonleikkureita jopa siistimpiä kuin nykyään

Kotieläinten häviämisellä on ollut monia yllättäviäkin seurauksia. Kuvituskuva. Kuva: Viestimedian arkisto

Katselen kuvaa 1930-luvun pihapiiristä. Kuvassa on talo pienellä kumpareella, talon edessä seisoo kaksi miestä. Lapsi nojaa kotoisasti rappusilla istuvan äitinsä sylissä.

Seinustalla on pieni kukkamaa, keskellä pihaa törröttää koivu. Isäntä ja joku nuorempi mies seisovat työteliään näköisinä keskellä pihaa olevan pienen kallion päällä; lakit on työnnetty otsalle ja hihat kääritty työnteon tieltä. Aurinko paistaa kuumasti.

Kuvassa on rento ja samalla positiivinen tunnelma. Piha on yksinkertainen, mutta todella siisti. Sitä katsellessa tulee mieleen, että varmaan tuohon aikaan kesäinen elämä tuntui samanlaiselta kuin nykyään. Ruokaa oli laitettava, lapsia hoidettava ja pakolliset työt tehtävä, vaikka oli heinäkuu.

Moni nykyihminen on lomalla heinäkuussa, raivatakseen kukkapenkkejä ja taistellakseen etanoita tai ylikasvaneita pusikoita vastaan. Kontrasti putkahti mieleeni tänään, kun aamulla taluttelin hevosia laitumelle.

Pysähdyttiin siinä nyhtämään pihamaan ruohoa ja vaikka siitä ei ihan tasainen tullutkaan, hevoset olivat tehokkaita siinä hommassa. Sisälle päästyäni aloin etsiä kuvia entisajan pihamaista.

Järjestään jokaisessa nurmikko on lyhyen tasainen, aikakautena jolloin ruohonleikkurit eivät vielä olleet arkipäivää maaseudulla. Miten ihmeessä pihat olivat entisaikaan niin siistejä?

Varsinaisia nurmikenttiä oli vain hienoissa kartanoissa, pappiloissa tai muissa ylemmän luokan asumuksissa. Suuremmat puistomaiset nurmialueet olivat ennen laidunmaita, joista eläinten lähdettyä tuli ihmisten leikattavia.

Suurissa taloissa oli tietysti myös työväkeä pitämässä paikkoja siistinä. Oli puutarhureita, tilanhoitajia ja kesäapulaisia.

Herraskaisen puutarhakulttuurin pesiytyminen suomalaisiin pihoihin tapahtui pikkuhiljaa. Talojen pihamaat muuttuivat hyötypuutarhoista katselupuutarhoiksi.

Nykyaikainen puutarhaihanne tuo tietysti paljon iloa kukista ja tasaisesta nurmikentästä pitävälle. Luonnon monimuotoisuudelle se sen sijaan on myrkkyä.

Tavallisella kansalla ei ennen ollut aikaa siistiä kuin talonsa etupiha. Eläimet pitivät pusikot kurissa, kanat kuopsuttivat ötököitä ja viikatteella sai pitemmät heinät seipäälle nostettaviksi.

Etupihalle pysäköity hevonen tasoitteli siinä mennessään portaanpienen nurmikon siistiksi. Emäntä tietysti kitki pienestä kukkamaastaan ylimääräiset rikkaruohot, mutta perinnekukatkin nousivat maasta vuodesta toiseen.

Suurin muutos pihakulttuurissamme on kuitenkin kotieläinten häviäminen pihoilta. Viimeiset työhevoset hävisivät pikkuhiljaa 1980-luvulla.

Oli niissä eläimissä toki kovasti hommaa, mutta ehkä niistä oli hiukan hyötyäkin. Niiden avustuksella saatiin piha näyttämään asutulta ja maisema pysymään avoimena.