Jaanan elämässä kaikki meni uusiksi: ”En tiedä oliko se neljänkympin villitys”

Jaana Louhelaisen käsissä rumpu voi rentouttaa, hoitaa ja rakentaa siltaa luontoyhteyteen. ”Sysimetsän” poronnahkainen rumpukalvo soi lampaanvillasta huovutetulla rumpukapulalla. Kuva: Jarno Artika

Syvä rummun kumina säestää syysauringon välkettä keltaisten lehtien lomassa. ”Sysimetsä”-niminen rumpu soi komeasti ja kumeasti, kun se ensin on viritetty syyskuisen auringon lämmöllä.

Jaana Louhelainen selittää, kuinka rummun nahkakalvo on herkkä löystymään, eikä suostu soimaan, jos kosteutta on ilmassa liikaa.

Pohjois-Karjalassa, Kolin kupeessa Tuopanjoen kylässä asuessaan Louhelainen on viimeisen kymmenen vuoden ajan rakentanut perinnerumpuja, kuten hän kehärumpujaan kutsuu.

Kaksitoista vuotta sitten juukalaisen Jaana Louhelaisen arki sai uuden suunnan.

”En tiedä oliko se neljänkympin villitys vai ensimmäinen itsetekemäni rumpu, joka pisti kaiken uusiksi. Elämäni palaset loksahtivat paikoilleen”, hän kertoo hymyillen.

Rumpukehä saa antiikkivahasta pintaansa suojan ja tumman tammen värin. Hirven- tai poronnahkainen kalvo sidotaan sen jälkeen rumpukehään nahkasuikaleilla. Kuva: Jarno Artika

Omatekoisen rummun syvän kuminan kuuleminen muutti arjessa monta asiaa ja hän palasi takaisin juurilleen maaseudulle. Löytyi alku uudelle polulle.

Kymmenisen vuotta sitten perustetun yrityksen nimeksi tulikin Louhen polku. Alussa Louhelainen tarjosi yrityksessään erilaisia luontaishoitoja.

Nyt hän keskittyy Louhen akkana rummuntekoon ja rummunteon opettamiseen. Hän kertoo aina leikillisesti sanovansa kurssilaisille, että jotakin voi rumpua tehdessä liikahtaa ihmisen sisällä.

”Ei sen toki tarvitse koko elämää mullistaa, kuten minulle kävi”, hän naurahtaa.

”Ukkosenjumalatar” -rummun salamanmuotoisen kahvan Jaana Louhelainen löysi Inarista karhunpesäkiven läheltä. Vieressä kranssi, jonka hirvennahkaiset nauhat ovat näyttelyrumpujen ylijäämää. Kranssi poltetaan seremoniallisesti syksyllä. Kuva: Jarno Artika

Uniikkeja rumpuja on rummuntekijän käsissä ehtinyt syntyä parisen sataa ja hänen kursseillaan satoja. Vuosien varrella kursseilla mukana olleista on muodostunut rumpuperhe, jonka jäsenistä hän puhuu heimolaisina.

”Rumpuperhe on facebook-ryhmä, jossa on liki 300 jäsentä. Mukana on heitä, jotka ovat ostaneet rummun minulta tai tehneet omansa kursseillani.”

Rumpuja on lähtenyt eri puolille Suomea ja Eurooppaa, jopa Yhdysvaltoihin saakka.

Tekijälle ne ovat enemmän kuin soittimia. ”Niiden ikiaikainen ääni resonoi syvällä sydämessä. Matalien ääniaaltojen hellä hoito rentouttaa ja rauhoittaa.”

Rumpukalvon värjäyksessä on käytetty batiikkitekniikkaa, jossa poron- tai hirvennahka on upotettu solmittuna ja sidottuna väriliemeen. Solmuja avatessa näkyviin tulevat kuviot ovat tekijällekin yllätys. Kuva: Jarno Artika

Louhelainen puhuu rumpujen luomista yhteyksistä. Rummun syvässä kuminassa hän kokee kuulevansa maailmankaikkeuden sykkeen ja löytävänsä yhteyden luontoon, mutta myös yhteyden toisiin ihmisiin.

Näin soi Louhen Akan rumpu:

”Rummut ovat tuoneet elämääni samanhenkisiä ihmisiä ja ainutlaatuista sisältöä.”

Muutaman kerran kesässä, täydenkuun aikaan kokoontuu vaihteleva joukko rumpuperheen jäseniä soittamaan yhdessä rumpujaan Akka-Kolin huipulle.

”Rummuttaessa syntyy yhteys toisiin rummuttajiin.”

Rummun ääni vahvistaa myös luonnon ja ihmisen syvää yhteyttä. Se voi luoda kokemuksen yhteydestä johonkin menneeseen.

”Esiäitien viisauteen”, luonnehtii Louhelainen.

Rumpujen tekeminen on käsityötä. Jokainen tekijä sitoo rumpuunsa omia merkityksiään. Louhelainen kuvaa rummuntekoa rummun syntymäksi.

”Näitä tehdään rakkaudella”, hän vakuuttaa vahatessaan puusepän tekemää rumpukehää Höytiäisen rannalla kesämökin piharakennuksessa, Uunituvassa.

Täällä luonnon helmassa on järjestetty monet rumpukurssit. Antiikkivahan tumman tammen värin alta nousevat esiin puun omat kuviot. Vaha suojaa kehää lialta ja kosteudelta. Kehään voi ennen vahausta halutessaan polttaa kuviota.

Rumpukalvon värjäyksessä Louhelainen suosii batiikkitekniikkaa, jossa poron- tai hirvennahka upotetaan solmittuna ja sidottuna väriliemeen. Solmuja avatessa näkyviin tulevat kuviot ovat tekijällekin yllätys.

”Rumpu saa tekovaiheessa ympärilleen elementtejä, joista syntyy rummun tarina ja nimi.”

Nyt työn alla olevaan rummun kehään hän sovittaa kahvaksi ison männyn juurakosta siistittyä käkkyrää, jossa juuret muodostavat kuin pikkuruiset sormet.

”Tämän rummun nimeksi voisi tulla Pienen kosketus.”

Se voisi päätyä vaikkapa kastelahjaksi. Semmoisiakin on häneltä ostettu. Rumpuja on lähtenyt myös syntymäpäivä- ja häälahjoiksi.

Kotivarastossa on rummun kahvoiksi tai rumpupalikoiksi päätyviä juuren- ja oksanpätkiä laatikoittain.

”Sienireissullakin tarttuu mukaan kaikenlaisia oksankäkkyröitä ja kiviä.”

Myös puoliso Jukka Miettinen ja 10-vuotias Santeri-poika tietävät mitä luonnosta löytyvää kannattaa kotiin rumputarpeiksi kantaa.

Vanhan männyn juurakosta löytynyt karahka valikoituu kahvaksi kehärumpuun. Jaana Louhelainen pohtii, että juurakossa näkyvä pikkuruinen käsi voisi antaa tälle rummulle nimen ”Pienen kosketus.” Kuva: Jarno Artika

Luonnossa Louhelainen korostaa pysähtymistä hetkeen. Kunnioitus kaikkea elollista ja olevaista kohtaan kuuluu rummuntekijän puheessa. Syvä luontoyhteys tulee näkyväksi pienissä tai isommissa rituaaleissa.

”Pieni arjen rituaali on, kun kerään lehtiä Louhisaaren juomaa varten ja ajattelen kiitollisena jokaista lehteä. Isompi taas kokoontuminen rummuttamaan yhdessä.”

Rummuntekijälle on luonteva kunnioittaa vuodenkierron ja luonnon vanhoja merkkipäiviä. Täydenkuun lisäksi kevätpäivän ja syyspäiväntasauksiin järjestetään yhteisiä tapahtumia rumpujen äärellä.

Myös rumpujen syntypaikoilla on merkitystä. ”Sysimetsä”-rumpu on syntynyt lapsuuden kotipaikalla Komakan kylässä parinkymmenen kilometrin päässä nykyisestä kodista.

Louhelainen asuu ja elää tulevasti juurillaan. Kesämökki Höytiäisen rannassa on rakas paikka. Se on nimetty Tyynelän tuvaksi, paikalla asuneen isänäidin mukaan. Siellä vanhojen koivujen keskellä tehdään rumpuja, yksin tai yhdessä kurssin merkeissä. Uunituvassa järven väikkyessä ikkunoiden takana ollaan luonnon sylissä.

Valmiilla rummulla voi olla monia tehtäviä ja merkityksiä, mitä rummun haltija sille haluaa antaa. Louhelainen tarjoaa yrityksessään muun muassa rumpurentoutusta, mutta käsityönä tehdyillä rummuilla on myös taiteellista arvoa. Niitä on kulkenut aika ajoin näyttelyissä.

Louhen akalle rummut ovat enemmän kuin soittimia. ”Niiden ikiaikainen ääni resonoi syvällä sydämessä. Matalien ääniaaltojen hellä hoito rentouttaa ja rauhoittaa.” Kuva: Jarno Artika

Parhaillaan on Kolilla Luontokeskus Ukossa lokakuun loppuun saakka esillä loitsurumpujen näyttely. Kolin myyttisille paikoille, kalliolle ja luolille omistetut, Louhelaisen tekemät rummut ovat saaneet rinnalleen hänen kirjoittamansa loitsut.

Näyttely kertoo myös vuosien mittaan rumpujen ympärille syntyneestä tiiviistä yhteistyöstä. Näyttelyn tuottaja on joensuulainen Helena Karhu, joka tekee väitöskirjaansa Itä-Suomen yliopistossa shamanismista ja on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita Saamenmaan eteläpuolisesta shamanismista ja shamaanirummuista.

Jaana Louhelaisen rumpuja niiden syntysijoilla on puolestaan kuvannut valokuvaaja Karoliina Gavrilov, joka vastaa näyttelyn visuaalisesta ilmeestä ja jonka kuvia on näyttelyssä esillä. Yksi loitsurummuista on saanut kalvoonsa kuvataitelija Kaisa Juntusen piirroksen Kolista.

Rummuntekijän arkeen Louhen polulla kuuluu toki muutakin kuin rummun kumu. Vaikka perinnerummut ovat Louhen akalle paitsi yritys ja osa arkityötä, ne ovat myös harrastus ja elämäntapa.

”Ukkosenjumalatar” -rummun kehään poltettu kuvio on myyttinen elämänpuu. Kuva: Jarno Artika

Louhelainen työskentelee asiakaspalvelutehtävissä. Kotitalon alakerran toimistossa hän vastaa puhelimeen omalla pohjoiskarjalaisella murteellaan, jonka hän kertoo usein ilahduttavan soittajia.

Puheessa kuuluu vahvana paitsi kotiseudun murre myös kunnioitus perinteitä, juuria ja luontoa kohtaan. Vanha koivu mökkirannassa on enemmän kuin puu ja Höytiäisen aallot elämänmittainen ystävä.