Lemmikin omistajan tehtävä on tarjoutua tuskan kantajaksi tilanteessa, jossa eläin joutuisi sen muutoin kärsimään
Surun paino on sama kuin rakkauden määrä, ja se on syytä ottaa ylpeydellä kantaakseen, Venla Jyrkinen kirjoittaa.
Hyvästien hetki on eläimen omistajalle tärkein tilaisuus kiitokselle kumppanuudesta, jota on saanut kokea, Venla Jyrkinen kirjoittaa. Kuva: Carolina HusuMinulla oli ystävä. Aina iloinen ja aito, keskeyttämätön kuuntelija ja ikuinen innostuja, pohjattoman ystävällinen, rasittavuuteen asti tuttavallinen tuntemattomillekin. Karvainen, suloinen ja hellä.
Ystäväni kömpi heti viereeni, kun huomasi minun kaipaavan lohtua, ja oli valmis kaveriksi lenkille tai leikkiin siinä silmänräpäyksessä, kun könysin aamulla jaloilleni.
Täydellinen tyyppi, ja mikä parasta, aina vierelläni. Olemassa vain minua varten.
Tätä sain pitää todellisuutenani miltei kymmenen vuoden ajan, kunnes kaverini sairastui syöpään ja sain muistutuksen siitä, että suurinkin rakkaus on laina vain, ja jossain kohti on osattava luopua.
”Mukana joka käänteessä, koko ajan pohkeessa kiinni. Läheisempi se oli kuin oma vaimo.” Näin luonnehti eräs asiakas minulle suhdettaan edesmenneeseen koiraansa. Ja minä ymmärsin.
Koiran kanssa on helppo jakaa asioita, joita ei tohtisi tunnustaa läheisimmällekään ihmiselle. Salaisuuden saattaa luottaa säilyvän ja vastaanoton tietää olevan tuomitsematon, paljastipa itsestään millaisia sielujen syvyyksiä tahansa.
Kiintymys ei katso karvojen laatua; henkieläin voi olla koiran sijasta yhtä hyvin kissa, hevonen tai vaikka lehmä.
Vaimon kanssa täytyy toisinaan käydä kaikenlaista vääjäämätöntä vääntöä, koiran kanssa harvemmin. Koiran seura kelpaa akkujen lataukseen introvertillekin, jolle ihmisvapaa aika on välillä välttämättömyys.
Kiintymys ei katso karvojen laatua; henkieläin voi olla koiran sijasta yhtä hyvin kissa, hevonen tai vaikka lehmä. Yhtä kipeästi kuin koiran menetys voi kirpaista se, kun juuri niiden tiettyjen silmien lempeä katse ei olekaan enää aamunavetalla vastassa.
Järkiperäistä eläintenpitoa saatetaan pitää vähemmän hyväksyttävänä kuin tunteeseen pohjautuvaa. Tuotantoeläimen ajatellaan joutuvan sietämään enemmän kärsimystä, kuin lemmikin.
Silti väitän, että järki on eläimenpitoon yhtä tarpeellinen työkalu kuin tunnekin. Järki voi suojella kärsimykseltä, siinä missä tunne saattaa sille altistaa.
Järki ohjaa tuotantoeläimen pitoa: lehmän on lypsettävä, jotta sitä kannattaa pitää. Ja jotta lehmä lypsää, sen on oltava terve ja hyvinvoiva. Kun tälle ei enää ole edellytyksiä, lehmästä on luovuttava.
Järki ei sulje pois tunnetta, mutta tunne saattaa joskus syrjäyttää järjen ikävin seurauksin.
Lemmikkiä pidetään eri syistä kuin lehmää. Lemmikin ei tarvitse lypsää maitoa, jotta siitä voidaan lypsää rakkautta, mutta joskus ihminen hyvääkin tarkoittaessaan saattaa lypsää lemmikkinsä rakkaudentarpeessaan kuiviin.
Lemmikin hyvinvoinnin edelle voi asettua oma tarve, oma kykenemättömyys kohdata kipua ja kuolemaa. Rakkaan eläimen elämää haluaisi venyttää viimeiseen asti, vaikka järkemme kyllä tietää kuoleman koittavan kamppailusta huolimatta.
Vaikka lemmikkimme omistavat koko elämänsä meille, ja tekevät tämän vilpittömällä, loputtomalla lojaaliudella, on tärkeää muistaa oma vastuumme vastalahjaan niissä hetkissä, kun tarpeemme eroavat toisistaan.
Hyvästien hetki on eläimen omistajalle tärkein tilaisuus kiitokselle kumppanuudesta, jota on saanut kokea. Se on mahdollisuus maksaa lainansa takaisin ja olla yhtä hyvä ja huomioonottava ystävä, kuin jollaisen itse on saanut rinnalleen.
Tämä tapahtuu tarjoutumalla tuskan kantajaksi tilanteessa, jossa eläin joutuisi sen muutoin kärsimään. Surun paino on sama kuin rakkauden määrä, ja se on syytä ottaa ylpeydellä kantaakseen.
Kivun kohtaamiseen saa oikean päätöksen tehdessään parhaat mahdolliset eväät: kirkkaan lohdun siitä, että on toiminut ystävän parhaaksi tärkeimmällä hetkellä, kun muuta ei hyvinvoinnin turvaamiseksi olisi ollut tehtävissä.
Jouduin maksamaan oman rakkauslainani takaisin tajutessani, että ystäväni teki lähtöä.
En jäänyt odottelemaan kärsimyksen kuritusta, vaan avasin oven kuolemalle sillä hetkellä, kun tunsin kaverini olevan siihen valmis, vaikka itse jäin surun ja ikävän saaliiksi.
Elämäni on ilman muuta kurjempaa kuin se oli ystäväni ollessa rinnallani, sitä ei käy kiistäminen. Mutta vielä vähemmän olisi auttanut kapinointi kohti käyvää kuolemaa vastaan.
Olisin voinut onnistua ostamaan itselleni hiukan lisää aikaa kaverini kanssa, mutta kaikki tuo olisi käynyt ystäväni hyvinvoinnin kustannuksella. Tätä omatuntoni ei olisi kyennyt kantamaan.
Sitä paitsi kaikki hyvä ei ole kadonnut, vaikka kaverini fyysinen olemus ei olekaan enää läsnä. Ystäväni muisto on nimittäin kaivertanut muotoisensa kolon sisimpääni. Siellä asuu yhä sama hellyys, joka välillämme vallitsi.
Olen ominut omakseni ystäväni parhaat ominaisuudet ottaakseni niistä oppia aina tarpeen tullen.
Haen niistä vaikutteita vaikkapa silloin, kun revontulituristit ovat vallanneet pihamaani ja hyppelevät haltioituneena ikkunani alla vailla minkäänlaista kunnioitusta suomalaiseen syrjäytyneisyyteen.
Pintaan pyrkivä ihmisärsytys hellittää heti hitusen ajatellessani, että ystäväni Humu pitäisi heistäkin.
Kirjoittaja on Inarissa asuva eläinlääkäri ja kirjailija. Hänet on juuri valittu Vuoden eläinlääkäriksi 2025.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
