Olenko lähdön hetkellä läheisten ympäröimä vai käytävälle unohdettu?
Kissani eutanasian jälkeen olen miettinyt, kunpa minuakin kehuttaisiin nätiksi vielä silloin, kun olen vanha ja sairas, kirjoittaa toimittaja Maija Ala-Siurua. ”Vai makaanko laitoksessa unohdettuna odottaen turhaan, että ylityöllistetty sairaanhoitaja ehtisi käymään luonani?”
Toimittajan pitkäaikainen sihteeri Manta rakasti köllimistä työpöydällä ja tavaroiden tiputtelua lattialle. Kuva: Maija Ala-SiuruaLemmikinomistaja tekee kaksi vastuullista päätöstä. Toinen on päätös lemmikin hankkimisesta ja toinen on päätös siitä, että lemmikin aika täällä ihmisten parissa on kulunut loppuun.
Liian moni laittaa omat tunteensa lemmikin edun edelle. Eläimen elämää ei saa pitkittää vain siksi, että luopuminen tuntuu pahalta ja ikävä itkettää vielä kauan.
Huhtikuun alkupuolella huomasin, että kaikki ei ole hyvin. Yli 14-vuotias kissani Hänen Armonsa Manta alkoi käyttäytyä oudosti. Se ei enää halunnut tulla viereen nukkumaan, söi ja joi jatkuvasti mutta laihtui laihtumistaan. Ymmärsin, että luopumisen hetki alkaa olla lähellä.
Tilasin ajan eläinlääkäriin. Siellä selvisi, että Mantalla oli kasvain mahalaukussa ja mitään ei ole tehtävissä. Itkua niellen lähdimme Mantan kanssa vielä kerran kotiin. Päätin, että viimeisen viikonlopun vietämme yhdessä.
Viikonlopun ajan kissa sai niin paljon herkkuja ja silityksiä kuin vain tahtoi. Muistelimme lasteni kanssa, mitä kaikkea Mantan vuosiin mahtui ja mitä yhdessä koimme.
Pienestä ja arasta kissanpennusta kasvoi persoona, jota me kaksijalkaiset palvelimme mielellämme. Perheenjäsenten poissaoloon se reagoi kantamalla mielenosoituksellisesti kaikki huushollista löytämänsä villasukat keittiön pöydälle.
Loppuun saakka Manta hyppäsi kirjoituspöydälleni ja vietti kanssani koko työpäivän. Jokunen kynä siinä sivussa taisi ”tippua” lattialle.
Saanko minäkin lempiherkkujani viimeisten päivieni iloksi ja voinko tehdä, mitä minua huvittaa – vaikka sitten tiputella kyniä kirjoituspöydältä.
Nyt, kun Mantaa ei enää ole, olen ajatuksissani verrannut nelijalkaiseni saamaa kohtelua meidän kaksijalkaisten kohteluun.
Kissani kanssa en turhaan odottanut takaisinsoittoa tai jumittanut kuukausikaupalla hoitojonoissa. Kissaani ei jätetty päivystyksen käytäville, kenelläkään sitä hoitaneella ei ollut kiire minnekään.
Olen ajatellut sitäkin, että kunpa minuakin kehuttaisiin nätiksi vielä silloin, kun olen vanha ja sairas. Vai makaanko laitoksessa yksin ja unohdettuna märissä vaipoissa odottaen turhaan, että ylityöllistetty sairaanhoitaja ehtisi käymään luonani?
Sitäkin pohdin, että saanko minäkin lempiherkkujani viimeisten päivieni iloksi ja voinko tehdä, mitä minua huvittaa – vaikka sitten tiputella kyniä kirjoituspöydältä.
Ennen muuta toivon sitä, että minunkin ympärilläni olisi lopun koittaessa ihmisiä, joihin luotan ja jotka ovat valmiita kantamaan vastuun. Että saisin lähteä läheisteni ympäröimänä ennen kuin sairaus ja kivut ovat tehneet elämästäni sietämätöntä.
Kirjoittaja on MT:n toimittaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
