Tuula Airamo opastaa perunanistutusta Yu Kexinille ja To Shotarolle. Airamo pitää huolen, ettei vapaaehtoisten aika kulu pelkässä työnteossa, vaan että he pääsevät myös tutustumaan pohjoisen elämänmenoon. Kuva: Jarno Mela
Inarilaistilalla vapaaehtoisia kohdellaan kuin perheenjäseniä – ”Ei kaikki hyöty ole rahaksi ja työtunneiksi muutettavaa"
Tuula Airamo ja hänen miehensä saivat idean vapaaehtoistyöntekijöiden ottamisesta, sillä heillä oli kymmeniä hehtaareja risuja kerättävänä.
To Shotaro on kotoisin Japanin Fukuokasta. Hän opiskeli viime vuonna muotoilua Aalto-yliopistossa, ja tuli Suomen-vuotensa päätteeksi vapaaehtoistöihin Inariin. Kuva: Jarno MelaInarin Mutusjärven rannalla, Tulvalahden tilalla on käynnissä risusavotta.
"Leave the very small ones", eli jättäkää kaikein pienimmät, opastaa Tuula Airamo.
Kiinalainen vapaaehtoistyöntekijä Yu Kexin jättää peukalonlevyisen risun maahan ja siirtyy isompien risujen apajalle.
Japanilainen To Shotaro kaappaa sylillisen risuja mukaansa ja heittää ne traktorin kauhan.
Yu ja To ovat matkustaneet 20 tuntia bussilla Helsingistä tehdäkseen vajaan viikon vapaaehtoistöitä Inarissa.
Yu ja To tutustuivat Aalto-yliopistossa muotoilun opinnoissa viime lukuvuonna. Kumpikin matkusteli viime talvena Lapissa, ja maakunta vei heidän sydämensä.
Vapaaehtoistyöskentely vaikutti hyvältä tavalta tutustua paremmin lappilaiseen elämänmenoon. Lopputuloksena he päätyivät Tulvalahden tilalle.
Vapaaehtoistyöntekijöiden emännöinti on käynyt Airamolle neljän vuoden aikana tutuksi.
Kaikki sai alkunsa siitä, että tilan mailla männikkö kaipasi kipeästi harvennusta. Puusto on paikoin ylitiheää riukumetsää.
Viisi vuotta sitten Airamon sukulaismies kaatoi puut. Se ei kuitenkaan ollut työn loppu, vaan alku.
”Puuta oli maassa mahdottomasti. Ei siinä urakassa ollut kahdelle ihmiselle mitään tolkkua."
Pohjois-Lapin olosuhteet vaikuttavat metsänhoitotyöhön. Maahan jätetty puu ei lahoa samaa tahtia kuin eteläisemmässä Suomessa.
Airamon tuttava sattui mainitsemaan, että Suomeen voisi olla tulijoita vapaaehtoistöihin. Vapaaehtoisista voisi olla apua risusavotassa.
Jo ennen kuin Airamon profiili vapaaehtoisia välittävällä Workaway-sivustolla oli valmis, häneen otti yhteyttä nuori ranskalaismies, jolla oli kokemusta metsätöistä.
”Jos ensimmäinen vapaaehtoinen ei olisi ollut niin taitava, ehkä tämä vapaaehtoisten ottaminen olisi jäänyt kokeiluksi.”
Neljän vuoden aikana Airamo on emännöinyt noin 30:tä vapaaehtoista.
Männikköä pitäisi harventaa vielä noin 20 hehtaaria, ja risusavotta odottaa myös niillä hehtaareilla. Isoimmat oksat päätyvät aidantolpiksi ja loput polttopuiksi.
Metsän harvennus- ja siistimistyöt sopivat Airamon mukaan vapaaehtoistyöksi, sillä työ on helppo oppia siinä lyhyessä ajassa, minkä vapaaehtoiset tilalla viettävät.
Oksien kantaminen traktorin kauhaan vaatii jatkuvaa kumartelua.
”Nyt väsyttävää etenkin, koska tuli eilen käveltyä 20 kilometriä”, kertoo Yu.
Vapaaehtoiset olivat päättäneet vapaapäivänsä kunniaksi kävellä Otsamo-tunturille ja kavuta sen laelle. Yun ja Ton lisäksi Airamolla on samaan aikaan vapaaehtoistöissä kesälomaansa viettävä helsinkiläinen sairaanhoitaja Oona Herranen.
Seuraavaksi Herrasella oli suunnitelmissa lähteä patikoimaan Kaldoaivin erämaa-alueelle.
Tulvalahden tilalla vapaaehtoistyö sisältää muutakin kuin risusavottaa. Tilalla on vuodenajasta riippuen kymmenkunta poroa, ja vapaehtoiset pääsevät myös ruokkimaan niitä.
”Saatte näyttää poronhoitotaitonne!” Airamo kehottaa.
Yu, To ja Herranen siirtyvät poroaitaukseen ja kaatavat tottuneesti poroille ruokaa.
Kellon kilkatuksen kuullessaan porot jolkottavat apajille. Pienimmät niistä ovat vasta kolmen viikon ikäisiä
Yu ja To tiesivät tulevasta työmaastaan vain sen verran, mitä olivat verkon lyhyestä esittelystä lukeneet.
”Ehkä tänne ei olisi tullut haettua, jos kaikki olisi kuvailtu liian yksityiskohtaisesti”, pohtii To.
”Oikeastaan on hauskempaa, jos ei tiedä liikaa etukäteen. Kannattaa antaa yllätykselle mahdollisuus”, pohtii To.
”Harva voi sanoa olleensa töissä metsässä Suomen pohjoisimmassa kärjessä”, pohtii Yu.
”Ja tällaisen hyttysmäärän keskellä”, jatkaa To.
Osa vapaaehtoisista pitää Airamoon edelleen yhteyttä, ja osa on tullut uudelleenkin – joko uudestaan vapaaehtoistöihin tai vierailulle esimerkiksi perheensä kanssa.
Workawayn ehtojen mukaisesti vapaaehtoisille pitää tarjota täysi ylläpito majoituksineen ja aterioineen. Vapaaehtoiset tekevät työtä viisi tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, ja heidän pitäisi osallistua myös tavallisiin kotitaloustöihin, kuten ruoanlaittoon tai tiskaukseen.
Airamo pitää huolen, etteivät vapaaehtoiset tee liikaa töitä. Ketään ei ole tarkoitus näännyttää, eikä esimerkiksi ruoanlaittotaidottoman tarvitse ryhtyä kokkauspuuhiin.
Vapaaehtoiset työskentelevät Airamon luona yleensä 2–3 viikkoa. On heiltä 6–12 kuukauden työrupeamiakin kysytty, mutta sellaiseen Airamo ei ole halunnut ryhtyä.
Tulijoita on ollut kaikkialta maailmasta Argentiinaa myöten, ja kyselyjä tulee enemmän kuin Airamo voi ottaa vastaan.
”Se tavallisin tarina on, että vapaaehtoiseksi haluava on välivuotta viettävä nuori, joka kertoo olevansa kiinnostunut luonnosta ja eläimistä.”
Hän miettii hetken, ennen kuin jatkaa.
”He eivät välttämättä ole parhaita työntekijöitä, sillä kaikki täällä tehtävä työ on fyysistä. Meillä kaikilla on taitoja, mutta kaikilla ei välttämättä ole sellaisia taitoja, mille juuri täällä meillä olisi käyttöä.”
Ulkomailla on paljon maatiloja, jotka hakevat vapaaehtoistyöntekijöitä Workawayn kautta. Airamo pohtii, että ehkä suomalaisiltakin tiloilta löytyisi riittävän helposti opeteltavia töitä, joiden parissa vapaaehtoiset pääsisivät tutustumaan suomalaiseen maaseutuun.
Vaikka osa vapaaehtoisista tuleekin Inariin lähinnä lomailemaan eikä niinkään töihin, Airamo kokee silti olevansa voiton puolella.
”Ei kaikki hyöty ole rahaksi ja työtunneiksi muutettavaa. Vapaaehtoiset rikastuttavat elämäämme valtavasti. Tässä oppii huomaamatta kaikenlaista eri kulttuureista, ja pystymme vastavuoroisesti näyttämään, millaista elämä täällä pohjoisessa on.”
Airamon omistautuminen on tuottanut hedelmää. Hän on saanut Workawayssä pelkästään myönteisiä arvioita.
”Kohtelemme vapaaehtoisia perheenjäseninä. Viemme heitä esimerkiksi retkille, ja vietämme muutenkin aikaa yhdessä”, Airamo tiivistää.
Airamo on tottunut vastaamaan kaikenlaisiin kysymyksiin, joita vapaaehtoisten mieleen herää. Tosin aina vapaaehtoiset eivät hirveästi kysele.
”Ehkä täällä on niin täysin erilaista kuin kotona, että joillakin se menee niin paljon yli, että työpäivän jälkeen he jaksavat enää hiplata kännykkää. Se on sääli, sillä osalle tämä on ainoa kerta täällä pohjoisessa", Airamo pohtii.
”Tuula on kyllä kertonut vaikka mitä ihan kysymättäkin”, muistuttaa Yu.
Tänään Airamo esittelee paikallista elämänmenoa pitämällä pienen perunanistutusdemonstraation.
”Ensin tehdään reikä. First you make a hole”, opastaa Airamo.
Yu ja To käy käsiksi ituisiin siemenperunoihin. He ovat päässeet myös pilkkomaan puita.
”Puiden pilkkominen on ollut kiinnostavinta hommaa. Mutta koko tässä vapaaehtoisajassa parasta on ollut saunominen. Tuulan sauna on paras, jossa olen ikinä käynyt", pohtii To.
Yu ja To olivat ottaneet paria päivää aikaisemmin ruoanlaittovastuun, ja kokanneet kiinalaista ja japanilaista ruokaa – poronlihasta.
”On meillä porosta lasagneakin tehty. Ja se oli niin hyvää, että ranskalainen vapaaehtoinen harmitteli jälkeenpäin, kun ei enää kotimaassaan saanut poroa pataan.”
Tulvalahden tilalla on kymmenkunta poroa, joiden hoitamiseen vapaaehtoiset pääsevät osallistumaan. Kuva: Jarno Mela
Kexin Yu oli saanut Tuula Airamolta työvaatteet lainaan. "Olen kotoisin Shanghaista, jonka rinnalla Helsnkikin tuntuu pieneltä. Tulin Inariin, koska halusin tutustua mahdollisimman erilaiseen paikkan", hän kertoo. Kuva: Jarno MelaArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
