Johanna Annola on tehnyt yllättävän nautittavan romaanin vaivaistalojen elämästä

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala 2024. 354 sivua. Kuva: Laura Malmivaara / Siltala, kuvankäsittely: Aatu Jaakkola

Ulrika haluaa kiihkeästi seurapiireihin, Rouvasväen yhdistyksen jäseneksi. Hän pukeutuu, sisustaa ja solmii suhteita. Kunhan vielä poika, Väinö, saisi ylioppilaslakin ja nahjusmainen aviomies paremman viran, päämäärä olisi saavutettu. Mutta äkkiä haave romuttuu.

Leskeksi jäänyt, köyhtynyt Ulrika päättää joka tapauksessa kouluttaa poikansa. Niinpä hän ottaa paikan kaukaa Hämeestä vaivaistalon johtajattarena. Työmaa saa melkein kääntymään kannoiltaan, niin huonossa jamassa talon puhtaus ja hoidokit ovat.

Mutta vaihtoehtoja ei ole. Kopea Ulrika kääntää vastenmielisyytensä voimakseen ja ottaa ohjat. Epävarma Väinö jää juron lukkari-isoisän hoiviin murehtimaan pystyykö hän siihen, mitä voimakas äiti häneltä odottaa.

Filosofian tohtori Johanna Annola (s. 1976) on tehnyt väitöskirjan köyhäintalojen johtajattarista. Niinpä hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa ’Valkenee kaukainen ranta’ on kiinnostava aikamatka 1800–1900-lukujen taitteeseen. Faktat ovat kohdallaan.

Hylätyt tai perheensä menettäneet, vähätaitoiset Lyytit, Viinut ja Kustaat muodostavat kunnan vaivaistalossa haparoivan yhteisön.

Vaivaishoitohallituksen esimies lisää jännitteitä, kun iskee silmänsä topakkaan johtajattareen.

Kerronta välttää kaikenlaiset naiiviudet ja annostelee aikakauden termejä ja toimia niin sopivasti, että vaivaistalon arkea elää mukana.

Repliikit sinkoilevat luontevasti. Naisten tuolloinen asema tulee monin tavoin näytetyksi.

Vanhainkodeista on paljonkin romaaneja, vaivaistaloihin sijoittunutta nykytarinaa en muista toista.

Kipinän teokseen Annola kertoo saaneensa todellisista henkilöistä, äidistä ja pojasta kauan sitten. Heille hän on myös omistanut tämän tarinan.

Eipä uskoisi että vaivaistalon elämänmenosta saa näin mukaansatempaavan ja nautittavan luettavan.