Jumalan kaipuu ja sotien hulluus – Juha Seppälä tarttuu Paavo Rintalan tuotantoon

Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa. 188 s. Siltala 2024  

”Kirjoittipa Rintala mistä tahansa, hän puhuu Jumalasta. Hän kaipaa jotain, mitä tässä maailmassa ei ole”, Juha Seppälä (s. 1958) kirjoittaa uutuusteoksessaan, joka koostuu esseistisistä kirjoituksista ja Paavo Rintalan (1930–1999) kirjekatkelmista.

Aloitus on novellinomainen kuvaus Seppälästä nuorena kirjailijana noutamassa Kalevi Jäntin palkintoa. Juhlan jatkopaikkaan sattuu tulemaan hänen suuresti arvostamansa Paavo Rintala, vauhdissa hänkin.

Kirjailijapiireissä eletään 1980-luvulla vielä kosteita vuosia.

Tapaamisen innoittamana Seppälä kirjoittaa kirjeen, jonka sisältöä emme saa tietää, mutta Rintala vastaa: ”Hengitys salpaantui kun luin sen aamupostin yhteydessä, ja nyt yrittäessäni edes jotakin paperille, vatsaani kuristaa jännitys.”

Poikkeuksellisesta avoimuudesta lienee ollut kyse, niin perimmäisten kysymysten kanssa kumpikin kirjailija on laajaa tuotantoaan luodessa kamppaillut.

Kirjeenvaihto- ja puhelinyhteys jatkui Rintalan kuolemaan saakka.

Seppälä tarkastelee itselleen merkityksellisiä Rintalan teoksia.

Sotateemat iskevät tähän aikaan. Rintala oli 9-vuotias kun isä kaatui aivan talvisodan lopussa. Kautta tuotantonsa Rintala on jäljittänyt ihmisen henkistä kokemusta sotien hulluudessa ja historian muissa traagisuuksissa.

Kristinuskon keskeiset tapahtumat ovat sivuuttamatonta kuvastoa.

Kiinnostavia ovat havainnot ja tulkinnat, miten dokumentit ovat muovautuneet fiktion materiaaliksi ja miten omintakeisesti Rintala kerrostaa aikakausia ja kertojia. Tekniikka on tuttua Seppälänkin proosasta.

Kokemus elämän traagisuudesta yhdistää näitä kirjailijoita. Miten säilyttää itsensä ulkoisissa paineissa? Samalla kärsimykseen syntyy riippuvuussuhde, joka on myös nautintoa.

Luin teoksen ensin nopeasti saadakseni käsityksen kokonaisuudesta.

Toisella lukemisella syvennyin kieleen ja merkityksiin. Syntyi halu kerrata hyllystä löytyviä Rintalan romaaneja.