Hengähdyspaikka: ”Kanssamatkustaja tipautti laukkunsa hattuhyllyltä päälleni junassa – Arvaatko, mitä tapahtui seuraavaksi?”
Paljon junassa matkustava Anni Takko koki muutama viikko sitten jotain sellaista, joka sai hänet miettimään omia rajojaan ja yhteiskuntien näkymättömiä rakenteita.
Kuva: Markku VuorikariPendelöin melko pitkää työmatkaa junalla. En kuitenkaan päivittäin, koska minulla on mahdollisuus tehdä etätöitä. Silti toisinaan tuntuu, että elämä tapahtuu junassa.
Suosittelen muuten ajanhallintaan liittyvää tehtävää, jossa arvioidaan, kuinka paljon viikossa käyttää aikaa tai energiaa mihinkin. Laskin itse tarkat prosentit ja piirsin piirakkadiagrammin ajankäytöstäni.
Hyvin vähän jäi aikaa, josta en ollut varma, miten sen kulutan. Toisaalta huomasin, että tavanomaisella viikolla käytän esimerkiksi enemmän aikaa peseytymiseen kuin parisuhteeseen. Hmh.
Mutta takaisin junaan, jossa elämäni tapahtuu.
Muutama viikko sitten kävi niin, että juna oli tulossa asemalle ja odotin jo seisten junan pysähtymistä. Kookas miesoletettu takanani kurkotteli ottamaan raskasta ja isoa matkalaukkuaan hattuhyllyltä. Laukku rysähti olkapäälleni. Seisoin selin mieheen, joten en nähnyt tapahtumien kulkua ja säikähdin tietysti päälleni pudonnutta matkalaukkua. Mies vaivautui sopertamaan peräti ”sori”.
En saanut sanaa suustani, mikä on minulle, helposti kaikkien kanssa puheisiin ryhtyvälle epäluontaista. Tapahtumasta jäi ärsyttävä mieli pitkäksi aikaa. Vahinkoja sattuu, se on selvä. Mutta väkinäisesti sanottu ”sori” sekä sen tosiseikan miettiminen, että tilanteessa olisi voinut käydä pahemminkin, jäivät kalvamaan mieltä.
Olisinko saanut toisenlaista kohtelua, jos olisin myös ollut kookas miesoletettu? Jos olisin niin pitkä, etteivät matkalaukut helpolla putoile hartioilleni?
”En saanut sanaa suustani, mikä on minulle helposti kaikkien kanssa puheisiin ryhtyvälle epäluontaista.”
Mietin kokemustani Länsi-Afrikasta, jossa usein tsemppasin itseäni kasvamaan fyysisesti ennen esimerkiksi edessä olevia kokouksia. Rintakehä auki, ryhti suoraksi, leuka pystyyn!
Laukut eivät todennäköisesti putoilisi päälleni, jos seisoisin junassa ylpeänä afrikkalaisena naisena enkä lysyssä kulkevana harmaana hiirenä – tai ainakin voisin ryhdikkäästi ja itsetietoisesti vaatia anteeksipyyntöä. Vai olisiko niin, että mustaihoisena en nimenomaan voisi sitä tehdä. En olisi näkymätön, mutta muiden ominaisuuksieni vuoksi syrjitty.
Mutta eihän voi olla niin, että vain kookkaita miesoletettuja tai ylpeitä valkoisia pitkiä ihmisiä kohdellaan oikeudenmukaisesti. Totuus on, että länsimainen yhteiskuntamme on rakennettu määrätynlaiselle ja hyvin kapealle oletukselle ihmisyydestä. Rakenteet ja tavat ovat edelleen monessa kohtaa syrjiviä, vaikka eivät suoraan laukkujen päälle putoamiseen liitykään.
Kaikki erirotuiset, -väriset, -kokoiset, -sukupuoliset, vammaiset, köyhät, nuoret, vanhat, harmaat ja epävarmat, tämä on meille:
”Jollei sinulla ole ääriviivoja, ihmiset kävelevät lävitsesi. Siis piirrä ääriviivasi, kerro maailmalle, että tässä minä olen. Älä hylkää itseäsi, jotta sinua joku rakastaisi.”
Näin on sanonut Tommy Hellsten runossaan, joka sopii henkilökohtaiseksi kasvuohjeeksi.
Samalla yhteiskunnan rakenteita tulee muuttaa syrjimättömiksi, sillä yhteiskunnan esteet tekevät ihmisistä ”vääränlaisia” tai muottiin sopimattomia, eivät ihmisten ominaisuudet. Ja tietysti asenteiden muuttaminen kaikkia kunnioittaviksi, alkaen vaikkapa selkeästä anteeksipyynnöstä, jos tilanne niin vaatii.
Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
