Joustamaton maatalousbyrokratia oli viljelijälle uupumuksen hetkellä se viimeinen pisara: "Viranomaiset tarvitsisivat kurssitusta siihen, kuinka kohdata haastavassa elämäntilanteessa oleva asiakas"

Itsetuhoisuudesta puhuminen on vaativa, mutta tärkeä laji. Puhuminen voi pelastaa, Ari Klemola sanoo. Hän törmää ilmiöön työssään tukihenkilönä. Kuva: Rami Marjamäki

Ari Klemola toimii maaseudun tukihenkilöverkon toisena aluevastaavana Pirkanmaalla.

Kun hän puhuu viljelijöiden kuormituksesta, aihe tulee lähelle.

Hänen elämänsä hankaloitui merkittävästi avioeron myötä.

Emolehmätilallinen teki töitä miettien, saisiko enää tavata lapsiaan. Tilalle tuli tarkastuksia, joiden taustalla hän arveli olleen myös mustamaalausyrityksiä.

Byrokraattinen järjestelmä ei tuntunut jättävän tilaa inhimillisyydelle.

Kun Klemolan isä kuoli, tarkastajat tulivat samana päivänä pellolle tekemään hukkakauratarkastusta. ”Pyysin, josko tarkastuksen voisi tehdä joku toinen päivä, mutta ei.”

Epäreiluuden kokemus ruokkii pettymystä ihmisiin ja yhteiskuntaan.

”Jos ihminen on stressissä, rasti oikeaan ruutuun voi jäädä laittamatta. Vaikka soittaisi perään maatalousviranomaisille, he eivät voi korjata sitä.”

Viranomaiset tarvitsisivat hänen mielestään kurssitusta siihen, kuinka kohdataan haastavassa elämäntilanteessa oleva asiakas.

Klemola joutui lisäksi onnettomuuteen kaksi vuotta sitten, kun traktorin peräkärryn perään ajettiin pakettiautolla.

Tapauksesta toipuminen ja asian käsittely ovat yhä kesken.

Tausta tukihenkilönä auttoi selviämään omasta vaikeasta tilanteesta. Hän osasi hakeutua nopeasti psykologin pakeille. Klemola kannustaa hakeutumaan lääkäriin nukahtamislääkereseptiä pelkäämättä.

Jo tieto siitä, että purkki on kaapissa, voi auttaa saamaan unen päästä kiinni. ”Uni on kaikista tärkeintä ihmiselle.”

Puhuminen on vähintään toiseksi tärkeintä, sillä yksin pähkäillessä asiat paisuvat. Joskus riittää saunan terassi ja välittävä läheinen, joka ei puhu asioita eteenpäin.

Klemolalle myös apu tilalla oli korvaamatonta.

Poika ja muut läheiset auttoivat töissä. ”Pystyin tarvittaessa lähtemään ajelemaan ja hengittämään vähäsen.”

Huoltajuuskiistoissa hän oli jo vähällä antaa periksi. ”Kaveri ajoi autolla perässä, kun olin menossa allekirjoittamaan papereita, ja soitti perään, että nyt et luovuta.”

Lopulta lapsille saatiin käräjäoikeuden päätöksellä yhteishuoltajuus.

Tukihenkilön koulutukseen hänet veti halu auttaa ihmisiä sekä järjestön puolueettomuus.

Maanviljelijän ammatti on melko vaarallinen, mikä tekee hyvinvoinnista huolehtimisesta vielä tärkeämpää.

”Toiselle esimerkiksi se, että lapsi on sairas, voi kaataa koko maailman. Ajattelet asiaa koko ajan kylvökoneessa, menet säkin alle, ajatus katkeaa ja vedät sen säkin puukolla auki väärästä kohtaa. Maailma voi muuttua sekunnissa.”

Viljelijän töissä haasteena on joutua tekemään töitä yksin, mutta vastapainona on luonnon rauha ja eläinten seura.

”Eläimet ottavat sut sellaisena kuin olet. Kun annat ruokaa, ne kiittävät syömällä sen. Ne voivat monottaa joskus ja karata aidoista, mutta ne vastaavat tekemisiin”, hän pohtii.

”Jos olisin ollut asunut kaupungissa, en usko, että olisin selviytynyt yhtä hyvin.”

Lue myös:

Maaseudulla ihmisen uupumus voi päästä poikkeuksellisen pitkälle ennen kuin siihen herää, mutta toivoa on aina – "suojelemme itseämme, kun kehotamme toista piristymään"